Jumalainen näytelmä: Kiirastuli | Page 2

meren,
niin mulle näkyi--jospa näkyis vieläi!--
nopea valo, merta kiitäväinen;

sen kanss' ei lintu lentänyt ois kilpaa.
Kun tuosta silmän käänsin tuokioksi
ja Oppaaltani tiedustella tahdoin,

se oli suureksi jo seijastunut.
Sivulla kumpaisellakin sen näin ma
jotakin valkeaa, ja alempana

taas toista valkeaa, mi siitä välkkyi.
Avannut suutaan viel' ei Mestarini,
kun sivuvalkeat jo siiviks muuttui;

hän silloin tunsi merta matkaavaisen
ja huusi: »Joudu, joudu polvillesi!
Kätesi risti! Enkel' on hän Luojan,

saat nähdä moisia nyt toimijoita.
Kas, kuink' on halvat hälle ihmiskeinot,
ei kelpaa airo eikä purje hälle,

vain siivet soutimiksi kaukorantain.
Kas, kuinka hän ne taivahalle nostaa
ijäisin sulin ilmaa halkoellen;

ei muutu ne kuin sulat luonnon-luomat.
Läheten meitä kirkkaammalta aina
Jumalan lintu näytti tuo, siks
kunnes
sen valkeutt' ei silmä voinut sietää.
Ma maahan katsoin. Nyt hän saapui rantaan,
sous pursin nopsin ja
niin kevein, että
ei vedenpintaan tullut piirtoakaan.
Perässä seisoi ruorimies tuo taivaan,
autuuden tulikirjat kasvoillansa,

satainen saattueena henkiparvi.

In exitu Israel de Aegypto[19]
lauloivat kaikki yksi-äänisesti
ja
loppuun saakka virren veisasivat.
Hän sitten ristinmerkin tehtyänsä
pois kiisi nopsaan niinkuin tullut oli;

mut kaikki rantaan syöksyivät nyt vainaat.
Olevan outo näytti paikka heille,
katsoivat kaikki ympärilleen,
niinkuin
se katsoo, jonka silmä uutta kohtaa.
Aurinko valkeutta kaikkialle
nyt ampui, karkoitettuansa Kauriin

vasamin varmoin keskitaivahalta.
Tulijat nuo kun meidät huomasivat,
sanoivat: »Tien jos tietänette,
meitä
te neuvokaa nyt vuoren kukkulalle.»
Vergilius vastasi: »Te uskonette
meit' tuntijoiksi paikan tään, mut
oomme
me myöskin matkalaisia kuin tekin.
Tulimme juuri, hetki teitä ennen,
mut tietä toista, jyrkkää niin ja
jylhää,
meist' että leikiltä tää nousu näyttää.»
Ja sielut, jotka hengityksestäni
näkivät, että vielä eloss' olin,
nyt
kalpenivat iki-ihmetellen.
Kuin juostaan kuulemahan uutisia
viestiltä, lehvää öljypuun mi
kantaa,
välittämättä väen tyrkinnästä,
niin sielut onnelliset nuo nyt kiintyi
mun kasvoihini, melkein
unhottaen,
heill' että kulku oli kaunistumaan.
Näin erään heistä eespäin käyvän, mua
syleilläkseen niin suurell'
armaudella,
ma että tahdoin saman tehdä hälle.
O, varjot turhat harha-hahmoinenne!
Kolmasti hänet käsivarsin
kiersin,
kolmasti rintaani vain omaa painoin!

Vuoks ihmeen, luulen, väri multa muuttui,
mut varjo hymyili ja
taapäin siirtyi
mun häntä kiihkeästi seuratessa.
Mua pysähtymään pyys hän lempeästi;
ma silloin tunsin hänet, sanoin
hälle,
hän että hetken haasteleis ja viipyis.
Hän vastasi: »Kuin rakastin ma sua
ruumiissa, niin nyt siitä
vapaanakin.
Siks viivähdän. Mut sa miks kuljet, minne?»
»Casella,[20] ystävä, teen matkan tämän
ma palataksein paikkaan,
mistä olen»,
näin minä. »Mut miss' ollut oot niin kauan?»
Hän virkkoi: »Vääryyttä ei mulle tehty,
tään pääsyn vaikka monta
kertaa kielsi
hän, joka henkilön ja hetken määrää.
Tahtonsa[21] näät on tahdost' oikeasta.
Mut kuut' on kolme nyt hän
tänne tulla
sovussa suonut jokaisen, ken tahtoi.
Minäkin, joka meren äärell' olin,
miss' suolaiseksi Tiberin käy aalto,

sain armon hältä päästä purtehensa.
Taas suulle virran tuon hän siivet suuntaa.
Näät sinne aina keräytyy
ne, jotka
ei suistu raisun Akeronin rantaan.»
Ma hälle: »Vienyt laki uus jos sulta
ei muistoa ja ääntä laulun
lempeen,
mi mieltäni niin usein viihdytteli,
suvaitse virkistää taas sieluani,
mi tänne tullut ruumihinsa raskaan

keralla on ja uuvuksissa ihan.»
_Rakkaus, mi hengessäni haastelevi_,[22]
noin alkoi laulun hän niin
suloisesti,
se että vielä sisälläin nyt soipi.
Mun Oppaani ja minä, muukin seura,
mi siinä oli, nauttivan niin
näytti
kuin kaikk' ois ollut poissa mielen paino.

Kun lauluansa hartahasti tuossa
me kuuntelimme, silloin arvon
vanhus
jo huusi: »Mitä tää on, henget hitaat?
Mi hullu seisahdus! Mi huolettomuus!
Vuorelle rientäkää, pois
suomut saakaa,
jotk' eivät Luojaa teidän nähdä salli!»
Kuin kyyhkyt syömätouhussansa nokkii
jyviä, ruohonpäitä
rauhallisna,
vaill' ylpeyttään tavallista,--äkin
eväänsä jättävät, kun ilmestyvi
jotakin, joka säikähyttää heitä
ja
huolella myös suuremmalla uhkaa;
niin joukko äsken saapunut tuo jätti
nyt laulun sekä kohti vuorta
riensi
kuin rientää mies, mi tiedä viel' ei, minne;
ja mekin oltiin yhtä nopsat lähtöön.
Kolmas laulu
Muut vaikka paossansa hätäisessä
hajosivatkin pitkin kenttää, rientäin

päin vuorta, minne järki[23] meitä ajaa,
ma liityin Oppaaseeni uskolliseen.
Kuink' oisinkaan hänt' ilman
juossut? Kuka
mua auttanut ois vuoren kukkulalle?
Hän näytti suuttuneelta itsellensä.
Oi, omatunto jalo, puhdas, kuinka

sua katkerasti erhe pienin[24] kalvaa!
Mut jalkansa kun jättivät tuon kiireen,
mi joka liikkeen arvokkuutta
haittaa,
mun mielenikin, äsken ahdistettu,
avartui, ahmi ympäristöänsä;
ja katsoin kukkulaa, mi korkeimpana

merestä kohti taivaankantta pyrkii.
Takana Päivän punaloisto leimus,
mut eessä varjo peitti sen, jok' oli

kuin kuva ruumiini, mi säteet taittoi.

Sivulle silloin käännyin peljästyen
ja itseni jo hyljätyksi luullen,

kun vain mun eessäni maa musta oli.
»Miks vielä epäilet?» näin Lohduttaja
tuo lausui puoleheni
käännähtäen,
»kerallas enkö käy ja johda sua!
Jo siell' on ilta, jonne haudattihin
se ruumis, millä varjoa loin minä;

on Brindisistä[25] Napoliin se viety.
Se ettei eessäni nyt varjo synny,
ei ole kummempaa kuin ettei taivaat

säteitä estä[26] toinen toiseltansa.
Mut kyvyn tuta kuuman, kylmän tuskaa
ruumiille näillekin suo voima,
joka
ei tahdo keinojansa ilmi tuoda.
On hullu, joka järjellänsä koettaa
mitata äärettömän tien sen, jota

Hän käy, mi yks on, vaikka kolminainen.
Totea seikka[27] siis vain, ihmisheimo!
Jos nähdä kaiken oisit voinut,
tarpeen
ei ollut oisi synnytys Marian.
Halusta hedelmättömästä hehkui
monikin, joka tyydyttää sen tahtoi,

mut saakin ikävöidä ijäisesti.
Niin Aristoteles ja Plato ynnä
muut monet...» Tässä puhe katkes hältä,

hän päänsä painoi, jääden mietteisiinsä.
Sill' aikaa vuoren juurelle me tultiin;
siin' eessä oli kallio niin karu,

turhalta että jalka altis tuntui.
Sen rinnall' autioin ja raisuin polku,
mi Lericin Turbian[28] kanssa
liittää,
on porras avoin, helppo-askelinen.
»Ken tietänee, miss' on tää törmä loivin»,
nyt seisahtuen lausui
Mestarini,
»sit' että nousta voisi siivetönnä.»

Sill' aikaa kuin hän maahan katsoi, tuumi
tienpohjaa, hengessänsä
tutkistellen,
ja minä vuorta silmin vaeltelin,
näin sieluparven[29] vasemmalta saavan
niin vitkaan meitä kohden,
että tuskin
havaita saattoi heidän liikkumistaan.
Ma virkoin Mestarille: »Silmäs nosta,
kas, siinä