Jumalainen näytelmä I-III | Page 3

minut jumalainen Kaikkivalta
ja
suurin Viisaus ja ensi Rakkaus.[14]
Mua ennen luotua ei ollut mitään,
ijäistä vain, myös itse kestän iki:

ken tästä käy, saa kaiken toivon heittää_.
Nää sanat, synkin värein kirjoitetut,
näin päällä portin erään.
Mestarille
ma lausuin: »Ankara on aatos niiden.»

Hän mulle kokeneemman lailla haastoi:
»Epäily kaikki pitää tässä
jättää
ja kuollut olkoon kaikki mielen pienuus.
Tää on se paikka, josta sulle puhuin,
Nyt saat sä nähdä surevaiset
kansat,
jotk' ymmärryksen lahjan hukkasivat.»
Käteeni tarttui hän ja muoto tyynnä,
niin mua rohkaisten, hän johti
minut
salaisten ongelmien sisäpuolle.
Soi siellä huokaus ja huuto, parku
yön halki tähdettömän, tuska
moinen,
niin että ensin puhkesin ma itkuun.
Sekoitus kielten, kirot kauhistavat,
sävelet vaivan, äänenpainot vihan,

käheät, kirkuvat, ja kättenvääntö
sai aikaan pauhun, joka aina
kiertää
tään ilman ajattoman kautta, niinkuin
käsissä rajumyrskyn
hiekkapyörre.
Ja minä, päässä side kauhun, huusin:
»Oi Mestari, mik' ääni tuo? ja
keitä
nuo, jotk' on niinkuin suuren tuskan orjat?»
Hän mulle: »Tää on tila kurja niiden
kuolleiden onnetonten,[15] jotka
eivät
ansainneet moitett' eikä kiitostakaan.
Heill' osa enkeleitten on, jotk' eivät
kapinass' olleet, eivät uskolliset,

vaan itseksensä, irti Jumalasta.
Ei vastaan ota heitä taivas, ettei
vähenis kauneutensa, ei Inferno,

ett'eivät syntiset sais kunniata.»
Ma hälle: »Mestari, mik' on se vaiva,
mi heidät saa näin suureen
vaikerrukseen?»
Hän vastasi: »Sen lyhyesti kerron.
Ei heillä kuolon toivoa; ja elo
sokea tää niin halpa heist' on, että

muu kaikk' on heille kadehdittavata.
Maailma heidän mainettaan ei muista,
käy ohi heidän Oikeus ja Sääli:


he jääkööt. Katsele ja astu eespäin!»
Ma katsoin, näin ma lipun liehu-helman
rataansa rientävän niin pikaa,
että
olevan näytti lepo outo sille,
ja jäljessä sen ihmislauma vieri
niin laaja, ett'en luullut oisi koskaan

manalan maille mennehen niin monta.
Kun tuntenut ma olin joitakuita,
taas katsoin sekä näin sen miehen
varjon,
min heikkous vei luopumukseen suureen.[16]
Heti ma ymmärsin ja varma olin,
tää että oli piiri pelkurien,
joit'
inhoo Luoja ynnä yönkin vallat.
Nuo raukat, jotka eläneet ei koskaan,
olivat alasti, ja paljon heitä

siell' ampiaiset sekä paarmat pisti.
Nää heidän kasvoistansa verta veti,
sen kyynel-sekaisena iljettävät

kokosi madot heidän jaloistansa.
Etemmä katsoin, näin ma kansanjoukon
veen vankan vieremällä.
Virkoin siksi:
»Oi, Mestari, mun salli tietää, keitä
nuo ovat, mistä syystä tahtonevat
niin pian kuin suinkin päästä poikki
virran,
mikäli tässä hämärässä näkee.»
Hän mulle: »Saat sa salat ilmi kohta,
kun omat askeleemme
seisahtuvat
tuon murheellisen Akeronin rantaan.»
Häpesin silloin, alas painoin silmät,
peläten vaivaavani puhein turhin;

näin mykkinä me tultiin virran luokse.
Ja katso, meitä vastaan venhein sousi
mies vanha, päässään
aikakautten lumi,
ja huusi näin: »Voi teitä, kurjat sielut!
Näe ette enää taivaankantta koskaan:
ma teidät saatan virran

tuollepuolen
ikuiseen pimeään ja kuumaan, kylmään.
Ja sinä siellä, ihminen, mi elät,
pois riennä täältä, tää on ranta
kuolon!»
Mut kun hän näki, etten poistunutkaan,
hän virkkoi: »Toinen valkama, tie toinen
sun viep' on virran yli;
keveämpi
sua sinne kantamahan pursi sopii.»
Näin hälle opas: »Älä suutu, Karon,
tää tahto siell' on, jossa voidaan
kaikki,
mit' tahdotaan. Ja muuta ällös kysy!»
Tyytyivät silloin posket haiveniset
suon sinitumman laineen
lautturilta,
min silmäin ympäri yön liekit paloi.
Mut sielut nämä, uupuneet ja paljaat,
värinsä vaihtain, hampain
kalisevin
nuo sanat julmat kuulivat. He kiros
Luojaansa, kiros äitiä ja isää
ja ihmisheimoa ja paikkaa, aikaa
ja
siementä ja syytä syntymänsä.
Kaikk' yhdessä he, ääneen itkein, sitten
rannalle saivat kamalalle,
joka
jokaista vartoo, ken ei pelkää Herraa.
Tulisin silmin heitä Karon tarkkaa,
kokoilee kaikki purtehensa,
selkään
lyö sitä airollaan, ken vitkastelee.
Kuin syksyn lehdet, toinen toisen jälkeen,
putoovat puusta, kunnes
oksa yksin
alasti katsoo maahan, jätteisiinsä,
niin Adamin myös siemen kehno: syösten
rannalta yksitellen,
seurasivat,
kuin linnut kutsujaa, he Karonia.
Noin kulkevat he yli aallon tumman,
ja ennen kuin on rantaan toiseen
päästy,
toisella uusi odottaa jo parvi.
»Mun poikani», soi ääni Mestarini
nyt hellä, »näinpä joka maasta

saapuu
ne, jotka kuolee alla Herran vihan;
ne valmiit lähtöön ovat virran poikki,
niin ajaa oikeus jumalainen
heitä,
ett' innoks heiltä itse pelko kääntyy.
Ei hyvä sielu koskaan kulje tästä;
ja siks jos äreä on Karon sulle,

voit tietää, mitä merkitsee se puhe.»
Sai sanoneeksi sen, kun seutu synkkä
niin kovaan järkähti, sen muisto
että
mun vielä jähmettävi tuskan hikeen.
Maa kyyneleinen myrskynpuuskan purki
ja povestansa punaliekin
lietsoi,
mi tajuttomaks minut tyrmistytti.
Ja kaaduin niinkuin nukkuvainen kaatuu.
Neljäs laulu
Syvästä unesta, mi päätäin painoi,
mun nosti jyrähdys, ma pystyyn
lensin
kuin mies, mi väkivaltaisesti herää.
Taas auki levänneen loin silmäluomen
kohosin, katsoin ympärille,
että
tulisin tietoon olopaikastani.
Ja totta, seisoin kuilun jyrkänteellä,
äyräällä tuskanlaakson tuon, mi
toistaa
jylisten valitusta ääretöntä.
Niin syvä, synkkä, sumuinen ol' alho,
ett' erottaa en mitään voinut
sieltä,
sen pohjaan vaikka painoin katseheni.
»Käykäämme sokeaan yön valtakuntaan»,
näin lausui Mestari, nyt
kuolon-kalvas,
»ma eellä astun, sinä seuraat mua.»
Ma hälle, nähdessäni kalpeutensa:
»Kuin voin ma seurata, jos sun on
kammo,
sa ainoa, mi estät epäilyni?»

Hän mulle: »Vaiva niiden, jotka tuolla
alhaalla ovat, kuvaa
kasvoilleni
tään säälin, jonka pelvoksi sa luulet.
Tie meill' on pitkä, siksi joutukaamme!»
Näin haastoi hän ja minut
johti piiriin[17]
näin ensimmäiseen, joka kuilun kiertää.
Niin paljon kuin voi kuulemalta päättää,
valitus siellä ei, vain
huokaukset
ijäti ilmaa vapisutti; johtui
surusta se, miss' ollut viel' ei vaivaa,
min tunsi monet suuret laumat
siellä,
nuo lasten, naisten sekä miesten sarjat.
Taas haastoi hyvä Mestari: »Et kysy,
keit' ovat henget, jotka täällä
näet?
Siis tiedä, ennen kuin sa eespäin astut,
nää ettei tehneet syntiä, mut riitä
ei hyvättyönsä, koska kaste heiltä,

sun uskos pyhä tie ja portti, puuttuu.
Ne jotka ennen Ristin aikaa eli,
osanneet palvella ei oikein Herraa;

ja minä itse olen niistä yksi.