Jumalainen näytelmä I-III

The Project Gutenberg EBook of Jumalainen näytelmä I-III, by Dante
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net

Title: Jumalainen näytelmä I-III
Author: Dante
Release Date: June 8, 2004 [EBook #12546]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
0. START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
JUMALAINEN NÄYTELMÄ I-III ***
Produced by Riikka Talonpoika, Tapio Riikonen and PG Distributed
Proofreaders
JUMALAINEN NÄYTELMÄ I-III
Kirjoittanut Dante
Suomentanut Eino Leino
Ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1912.
Eino Leino sai tämän teoksen suomentamista varten avustusta
suomalaisen kirjallisuuden edistämisvaroista.
Esisana
Tämän runoteoksen käännös on toimitettu Brunone Bianchin
julkaiseman ja selittämän »Divina Commedian» yhdennentoista
painoksen mukaan, joka ilmestyi Firenzessä v. 1896, Successori le
Monnier'in kustannuksella. Selityksiin nähden on seurattu

pääasiallisesti Otto Gildemeisterin erinomaisen saksankielisen
käännöksen neljättä painosta vuodella 1905, ilmestynyt J.G. Cottan
kirjakaupan kustannuksella.
Loppusoinnut, joilla suomentaja oli työnsä alottanut, ovat jätetyt pois
osaksi siitä syystä, että käännös täten on voinut tulla tarkemmaksi ja
sananmukaisemmaksi, osaksi siitä, että ne suomenkielessä tuskin
olisivat teoksen runollista arvoa saati sitten sen hartautta ja vakavaa
mahtipontta lisänneet, osaksi siitä, että suomentaja on arvellut kielen
muiden runokaunisteiden, kuten alkusoinnun ja ennen kaikkea
poljennon, riittävän tässä tapauksessa alkutekstin ankaraa runollisuutta
tulkitsemaan. Tämä on ollut myös »Suomalaisen kirjallisuuden
edistämisrahaston» kaunokirjallisen osaston mielipide.
Mainitun rahaston puolesta on käännöksen tarkastanut toht. _Oiva
Tallgren_, jonka monista tunnollisista, sattuvista ja mitä herkimmällä
tyyliaistilla tehdyistä huomautuksista täten pyydän lausua sulimmat
kiitokseni.
Saman kiitoksen pyydän osottaa Edistämisrahaston kaunokirjalliselle
osastolle kokonaisuudessaan, etenkin sen jäsenille prof. _O.E.
Tudeerille_, toht. E.A. Tunkelolle_ ja _Juhani Aholle, jotka kukin ovat
osia tästä käännöksestä tarkastaneet ja sen suorittajaa erinäisillä
huomautuksilla opastaneet.
Helsingissä 17 p. kesäk. 1912
EINO LEINO
JUMALAINEN NÄYTELMÄ: HELVETTI
Ensimmäinen laulu
Elomme vaelluksen keskitiessä[1]
ma harhaelin synkkää
metsämaata[2]
polulta oikealta poikenneena.
Ah, raskasta on sanoa kuink' oli
tuo salo kolkko, autio ja sankka!

Sit' aatellessa vielä muisti säikkyy.

Ei kaameampi itse kalma liene;
mut koska hyvää myös ma löysin
sieltä,
kuvata muutkin tahdon tapaamani.
En tiedä, kuinka tuonne tullut olin;
niin horroksissa ollut lien ma
silloin,
kun jätin, koito, tien ma todellisen.
Mut päästyäni juureen kummun, missä
tuo laakso loppui, jonka
kauhistukset
sydämen multa oli lävistäneet,
ma ylös katsoin: vuoren huippu hohti
säteissä tuon jo tähden,[3]
kaikki joka
jokaista tietä ohjaa oikeahan.
Tyventyi silloin hiukan pelko multa,
mi pauhas sydämeni järvell'
äsken,
kun vietin kauhun yötä kaameata.
Mut niinkuin se, mi vielä huohottaen
mereltä päässyt juur' on
rantamalle
ja katsoo taapäin vettä vaarallista;
niin sielunikin, hädissänsä vielä,
taa kääntyi katsomahan paikkaa,
joka
ei salli elää kenenkään. Kun olin
ruumistain väsynyttä virkistänyt,
taas nousin vuoren jylhän
jyrkännettä
alemman aina lujaan lyöden jalan.
Mut katso! Vuorenrinteen alkupäässä
sai siro, nopsa pantteri[4] mua
vastaan,
min verho oli talja täplikkäinen.
Ei väistynyt se eestä silmieni;
ja siihen määrään esti tieni, että
jo
monta kertaa taaksepäin ma käännyin.
Ol' aika aamun varhaisen. Nous Päivä
taivaalle kaikkein niiden
tähtein kanssa,
jotk' oli seurassaan, kun ensi kerran
loi Taivaan Rakkaus kiertoansa käymään
nää kauniit kappaleet. Siks
syyn jo luulla
pedosta hyvää kaunis-karvaisesta

soi aika armas vuorokauden, vuoden.
Mut silti ollut taas en
säikkymättä,
kun näön uuden, jalopeuran, näin ma;
tuo ilmestyi ja tuli vastahani
päin pystyin, nälästä niin raivokkaana,

tuost' että ilma tuntui vapisevan.
Ja suden näin, mi laihuudessaan näytti
himojen kaikellaisten
täyttämältä;
se monen elämän jo katkeroitti.
Tuo niin mun toperrutti kammollansa,
näkönsä jota mulle huokui, että

kadotin toivon päästä kukkulalle.
Ja kuin on voiton kilpa jollakulla
ja saapuu aika häviönkin hälle,

min mieli murtuu, sydän itkee silloin,
niin mulle peto rauhaton tuo teki,
mi käyden vastahani verkallensa

mun tunki sinne, kuss' on Päivä vaiti.
Alemma noin kun aina vierin, sattui
silmiini miesi, jolta vaitiolo
jo
pitkä näytti kielen kangistaneen.
Tuon koska erämaassa autiossa
ma näin, »Mua sääli», hälle huusin,
»kuka
lienetkin, ihminen tai varjo vainen!»
Hän vastas: »Olin ihminen, en ole,
mun oli taatto, maammo
Mantovasta,
isäini luita maa Lombardian painaa.
Sub Julio ma synnyin,[5] vaikka myöhään,
näin hyvän Augustuksen
aikaan Rooman
jumalten vääräin vielä vallitessa.
Mies runon olin, lauloin hurskahasta
Ankiseen pojasta, mi jätti Troian,

kun Ilion ylväs hiiltyi raunioina.
Mut sa miks palaat kovan onnen paikkaan?
Miks et sa nouse vuorta
valoisata,
mi alku on ja aihe kaiken ilon?»

»Vergilius olet siis, tuo lähde, josta
jokena vierii sanantaito kirkas!»

hänelle virkoin otsa ujostuen.
»Sa valkeus, ylpeys runon valtiaiden,
lue hyväksein nyt pitkä into,
rakkaus,
joll' olen teostasi tutkistellut.
Mun mestarini oot, mun tekijäni:
sinulta yksin oppinut ma olen
sen
tyylin kauniin, jok' on kunniani.
Näe peto, jonka tähden käännyin; auta
sen ohi mua, viisas kuulu!
Multa
se vapisuttaa poven ynnä ponnen.»
»Sun paras ottaa onkin suunta toinen»,
hän vastas, nähdessään mun
kyynelöivän,
»jos päästä aiot erämaasta tästä.
Näät juuri peto tuo, min vuoksi huudat,
ei laske ketään tielle oikealle,

vaan estää jokaista, sikskuin hän sortuu.
Sen luonto on niin pahansuopa, häijy,
ett'ei sen täyty himo herja
koskaan,
vaan syötyään se kaht' on nälkäisempi.
Se moneen eläimeen on sekaantunut,
on sekaantuva vielä moneen,
kunnes
tulevi jalo Koira[6] turmaks sille.
Tää kultaa, maista mammonaa ei etsi,
vaan viisautta, rakkautta hyvää;

välillä siinnyt on hän Feltron[7] kahden.
Italia-raukan on hän vapauttava,
maan, jonka vuoks Camilla[8] impi
kuoli,
sai surman Euryalos, Turnus, Nisus.
Ajava kaupungista kaupunkihin
hän sutta tuota on Infernoon saakka,

mist' ensi