Jouluilta | Page 7

ryhdiltään, mut
haavoitettua kättä kantaen nauhassaan, kera puolison istuvi lanko.
Lauhtua yhtymisen värisyttävä riemu jo ehti, hiljaus vallitsee, kuni
templin, kun humu urkuin loppuun soi, ja jo mielet vait rukouksehen
yhtyy.
Tuskin kiinsi he huomiotaan nyt vienohon impeen, hetkeks vaiti mi jäi
ovipieleen huonehen aavan. Vaan jopa lanko se rientävi luo; käsi terve
jo vyöllä hehkuvan immen, hän punahuulia suuteli siskon.
Tervehtäin ilosuin kun haastelleet oli hetken, lanko se puolison etsi jo
taas, kysyväisenä kirkkaan katseen silmihin armaan loi sekä kuiskasi
hiljaa: »Pois tule, tervehdittävä yks on vielä. Hän uinuu, kerroit tuon;
uni ei toki kestää saa iankaiken».
Lähti he rinnan pois, mut vanhapa rouva se rientäin jäljiss' seurasi,
suunniltaan, jos valveutuisi lapsi ja kuollakseen isän uljaan viiksiä
säikkyis. Yksin tyttärineen majur arvosa jäi. Juro tuimuus poiss' oli,
seesnäpä hän, kuni muinoin keinuen istui; piippua poltteli tyynenä vain,
savupilviä kattoon tupruttain sekä ees-taas souteli lepposin ilmein.
Hiipi jo vait isävaarin luo kuustoistias impi, säänteli varpaillaan vain
keinun kulkua hetken, kunnes huolia täynnä jo hän sanan äänsi ja lausui:
»Riemussamme me näin, isä, itsekkäitä nyt oomme. Yksihän unhoon
jäi: ilo, murheko suotu on hälle? Rakkaans' saavako myös on Pistoli
ukko? Jo pirttiin onnestamme he tiedon sai, ylös ehkäpä nyt hän katsovi
tuskaillen sekä poikaa vartovi turhaan.»

Tuskin lausuvi tuon, kun käytävän eestä jo kuului puujalan astuntaa, ja
jo aukeni uksi, ja vanhus aukkoon itse jo ilmestyi. Epäröivänä,
verkkaan astuen huoneeseen, ovipieleen ääneti jäi hän.
Paikallaan ei viipyä nyt majur arvosa voinut, vaan aseveikon luo hän
riensi ja ystävä-lausein laski jo murheissaan käden olkaan harmajan
urhon: »Pistoli, kestää täytyy; toivo se pettävi, poissa kaukana etsimäs
on; suruviestit sulle ja meille murheeks kapteenilla ne on, mut kärsivä
voittaa.»
Lauseen tuon tajus ukko ja vei yli silmien varkain kättä ja yksin tein
pois pyyhkäsi viiksien värveet; sauvaan painaltuin nyt järkkymätönnä
ja tyynnä katsoi päin, oli hetken vait sekä vastasi vihdoin: »Arvosa
herra, jo aikaa lie elo tuttua meille, turhuus sen, sekä kuink' on tyhjää
turvata siihen. Joutuummin, kuin haipuvi illan rusko, me näimme
posken kalpenevan, sen hehkun sammuvan yöhön; meillekö kuolema
siis ois kammoks, outoa, uutta? Lieden luo toki jäin salotorpassain
monet illat, hiilten hiipuvan näin, ja ma kuulin pauhua myrskyn, yöksi
mi, yltyen vain, lumikieppein mökkiä saarsi. Riemua silloin toivo se toi:
hän saapuvi jälleen, pilkkovi puuni ja leimuamaan saa sammuvan ahjon;
helpommaks olo käy, ja ma lauhana päiväni päätän. Arvosa herra, jo
pois hän jäi; valitanko ma tuota? Saapunut ois, -- kukaties salotölliss'
istua kerran kyyrynä hänkin sais, tovereinaan sauva ja vanhuus; ei ois
sieluakaan, joka vaihtais ystävä-lauseen, ihmist' ei, ketä kohtais silmäys
hellä ja harras, ei, kuka raihnaan turvana ois. Elo suotava moinen
mieluummin muka lie, kuin mullan leppeä rauha! Autuas hän, joka läks;
mun päiväni iltahan ehtii entis-kulkua hiljalleen, ja ma kärsiä osaan.»
Kättäpä vanhuksen majur arvosa etsi jo lausuin: »Pistoli, oi, hänen
eestään, tänne mi riemua meille toi taas, eestäpä kapteenin sekä lapseni
hengen, poikasi kaatui, tiedä, ja hän sotamiehenä kaatui. Kumppani,
ette te saa saloss' yksin nuhjata enää, tänne te tulkaa pois, tuvass' on
koti teille ja seuraa, myös avunantoa on, kun vanhuus voimia karsii.
Tulkaa, kumppani, rauhass' yhtenä harmeta voimme, niinkuin
rinnakkain monet taistot saimme jo kestää. Mainen tie lyhyt on, pois
toinen lähti ja toinen, harvemmaks yhä vain käy ystävä voimien
päiväin».

Ääneti hetkeks jäi sotamies, hän miettivän näytti, vastaust' arvelevan,
mut vihdoin haasti jo lausuin: »Arvosa herra, se lammessain viel'
loiskivi, hauki, vielä ne teeret käy sekä metsot mökkini luona; koukkuja
laskea jaksan vielä ja pauloja panna, toimeen tulla ma voin; ei tyytyvä
paljoa kaipaa. Tänne jos siirtyisin sekä teiltä mä muonani saisin,
suustapa palvelijain lois-vaivaiseen, väen kuullen, vois sana singahtaa,
joka raskaammin mua painais kuin hätä vaikein. Ei, salotorpan tyyssija
mulle mielusa on, siell' lahjoja vain iki-antajan nautin. Metsäin puut
Hän verhovi, Hän jyvän ankean linnun löytää suo, Hän vastakin on
mua auttava vielä. Leipäni Hältä jos saan, ken halveksuin toki tohtis
katsoa vanhukseen, joka viel' ei nöyrtyä voinut?»
Korkeni ryhdiltään majur arvosa, rinta se paisui, miehekkäänä hän,
intoutuin, sotamiestä jo katsein mittasi vaiti ja laajenevan sydämensä jo
tunsi. Suomi se eessään häll' oli, syrjäinen, karu, köyhä, rakkain
syntymämaa; tuli Saimaan vartio harmaa, päällikön innostus,
viiskymmenvuotinen ylvyys, kanss' aseveikon mieleen taas, tuo jyhkeä
joukko, vankkumaton, juro, jäykkä ja rinnass' sankarikunto.
Vait meni pöydän luo, ja jo riemuin ylpeäpäälle maljan höyryävän hän
laitteli. Vaan ovipieleen, lähtien luo sotavanhuksen, tytär ääneti hiipi.
Lapsekkaana ja vienona hän, kuustoistias impi, ripsiss' silmien veet,
suloposkillaan puna kaino, hienoisiin kätösiinsä jo kouran karkean otti
vanhuksen sekä lempein suin noin nuhteli häntä: »Voi, hyvä Pistoli, hyi,
tylyn ylpeä, ettekö suostu? Teitäkö keskell' onnea siis tän kartanon
uljaan kenkään ei muka kaipaa? Katselkaa, isä tuoss' on, piippu se,
nähkääs, nyt mua arvokkaampi on hälle, äiti se vaalii vain sylivauvaa,
lanko ja sisko lempivät toisiahan; mua ei niin ainoa muista. Koht' olen
yksin, liikoja vain, en riemua tuota; jos minä tullen, jos minä mennen,
kaikki