Johdanto Suomen kirjallishistoriaan | Page 9

tuomiokirkkoin
kouluissa, joista keskiajan viimeisillä vuosisadoilla nousivat vapaisin
yhdyskuntiin; näistä kasvoi sitte Yliopistoja usioihin maihin. Keskiajan
opillisille riennoille ja harjoituksille ei kuitenkaan saateta
korkiammassa merkityksessä antaa tieteen nimeä; vanhoja jälkiä
kierrettiin ja poljettiin, niissäkään pohjaan menemättä, ja sen ohessa
väärinkäytettiin kristinoppia muiden opinhaarain polkemiseksi ja
sortamiseksi. Uskonpuhdistuksen jälkeen rupesi tieteilleki suurempi
vapaus koittamaan, ehkä sitteki tiedemiesten tointa ja kirjoituksia on
pyydetty pitää lukon takana.
Jos kansain elämän juoksussa voidaan sanoa mitäkään myöhään
tapahtuneeksi ja matkaansaatetuksi, niin totta Suomen kansa sai
maahansa tieteille pysyväisen paikan aivan myöhään. Ruotsissa pantiin
Yliopisto toimeen 1477, ja vasta 173 vuoden kuluttua siitä perustettiin
semmoinen opetuslaitos Suomeen, ja seki tapahtui ruotsalaisen miehen
kautta ja ruotsin kieliläisille. Suomalaiset eivät ole milloinkaan
osanneet valvoa etujansa ja oikeuksiansa kansain joukossa. Saa nähdä,
kuinka monta sataa vuotta kuluu siksi kun maahamme saadaan
varsinainen tiedelaitos, niinkutsuttu Tiede-Akatemia toimeen, jonka
jäsenien töitä ja voimia ei vähennetä monilla syrjätoimituksilla,
niinkuin tiedemiestemme nykyinen hankala laita on?! Kaikissa
sivistyneissä maissa löytyy semmoisia laitoksia, ja juuri niiden kautta
ovat tieteet voineet uudempana aikana laajentua niin suuriksi, että työn
tuskin jaksaa yksi mies elinaikanansa perinpohjin tutkia ja täydellisesti
esitellä yhden ainoankaan tiedehaaran sisältöä. Siitä on työnjako
tieteissäkin ollut tarpeellisena ja luonnollisena seurauksena. Eipä siis
kelläkään ole syytä tiedostansa kerskailla, eikä sitä totinen tiedemies
teekään. Nöyryys ja siveys on hänenki velvollisuutensa, totuus
kunniansa, rehellinen tutkinto kaita tiensä tieteiden valtakuntaanpa
järjen terävä miekka sota-aseensa, jolla totuuden sisukset avataan ja
ilmituodaan. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta. Senpä tähden asuu
tiedemiehen sydämessä rohkea into, joka ei pelkää vainoa eikä
kuolemaa totuuden etsimisessä ja julistamisessa. Hänen toimensa on
myös niin läheisessä yhteydessä elämälle yleisesti, että tuskinpa siinä
tapahtuu mitäkään, joka jo sitä ennen ei olisi jossaki määrässä nähty
tieteen hiljaisessa maailmassa. Muinaisella ajalla oli rohvettansa,
nykyisellä on tiedemiehensä; molempia ovat kansalaisensa harvoin

käsittäneet.
Hedelmärikas käännös tapahtui tieteiden edistyksessä menneellä
vuosisadalla. Kauvan sitä ennen pidettiin ainoastaan loistavia
ulkonaisia tapauksia ja kuuluisimpien muinaskansain asioita, ynnä
niiden kuolleita kieliä arvollisena aineena tieteille. Siitä syystä menetti
melkein jokainen aikansa ja voimansa niiden tutkintoon. Se kyllä oli
tarpeellinen; mutta yhtä ja samaa apajaa kun aina vedettiin, ei siitä
tieteille ollut suurta hyötyä. Sen ohessa vallitsi historiallisissa asioissa
joutava kunnian pyyntö siten, että tiedemiehet tahtoivat anastaa kuki
kansallensa niin vanhaa ja jaloa sukuperää kuin saattoivat.
Kreikkalaisille, Romalaisille ja etenki Juutalaisille, Jumalan valitulle
kansalle muka, pyrki jokainen heimoksi. Pitkiä kuningasriviä ladottiin
mielijohteellisesti uudemmille nuorille kansoille, jotka ottivat
ensimäisiä askeleita sivistyksen tiellä. Semmoinen teeskelty kunnian
salvos kyhättiin Suomalaisilleki, joiden vallan ensimäiseksi isäksi ja
perustajaksi haettiin tänne Pohjoseen esm. Noan neljäs poika Tuiskon.
Hänestäkö sitte tuiskut lienevät maahamme pysähtyneet, vaiko niistä
tuuli-, ilma- ja talvikuninkaista, joiden sanottiin Suomessa muinoin
hallinneen[1].
[1] Ks. G. Reinin kirjoitusta Suomen historian tutkijoista ja esittäjöistä
(Bidrag till Finska häfdeforskningars historia). Suomi 1841, ss. 22, 26,
38, 43 j. m. -- Pyhässä Raamatussa (luom. kirj. 10 l.) kerrotaan
ihmissuvun levinneen Noan kolmesta pojasta. Tuiskosta on tieto saatu
kaltealaisen papin Beroson kirjoituksista. Beroson eli noin 260 ennen
Kristuksen syntymää.
Tällaisista naurun-alaisista hankkeista ovat tiedemiehet kääntyneet
tarkemmin katsomaan kunki maan ja kansan sisällistä tilaa ja luontoa,
huolimatta tutkinnoissansa muusta kun selvästä totuudesta. Tässä ovat
seuranneet kansallisen hengen voimallista herätyshuutoa, vaikka eivät
sentähden ole unohtaneet tieteiden ihmiskunnallista tarkoitusta ja
yleistä kasvantoa. Mikäs tutkijalle saattaa ollakaan hempiämpi ja
rakkaampi kun sen maan ja kansan asiat, jonka keskellä hän itse elää, ja
jonka suojassa tieteet kukoistavat. Pisarakin järvessä on vettä ja monta
pisaraa tekee meren. Kotimaallisista aineista saavat tieteet elatusta ja
ravintoa yleiselle kasvannollensa ja edistyksellensä.
Mahdotoin on tarkalleen seurata joka askelmaa sivistyksen ja
kansallistunnon kasvannossa maissa ja kansoissa. Mutta mainitunlainen

kansallinen herääminen, eli oikeimmin sen itu havaitaan Suomen
tiedoitsijoissa ja oppineissa jo alussa viimeistä vuosisataa; se kasvoi
historialliseen itsetietoon saman vuosisadan loppupuoliskolla. Väärin
on sentähden lukea kansallisuuden tunnon herääntöä maassamme
vuoden 1809 perästä, niinkuin eräs Suomen historian tutkija on
tehnyt[1], ottaen siihen tukeeksi muutamia väärin tulkituita lauseita
Hegelin tekemästä historian viisaustieteestä[2]. Tässä ei ole tilaisuus
tätä asiaa laviammin selittää; olkoon vaan sanottu, että mainittu
uudemman ajan suurin viisaustieteen tutkija ja esittäjä (k. 1831) lausuu
historiallisen kertomuksen alkavan silloin kuin varsinaisia historiallisia
tekoja ja tapauksia ilmautuu. Suomen kansa olisi siis vuoteen 1809
maanut, jos sen historia vasta siitä alkaa. Totta se kyllä on ollut
uneliainen ja on osittain vieläki, mutta ei sitä kuitenkaan saateta verrata
7 unikekoon. Suomen historia alkaa tuntemattomasta vuosiluvusta
muinasaikana. Niin Suomen kirjallishistoriakin.
[1] Ks. Jouhkahaisen 2:sta vihkoa, 1845, s. 189--191 ja ss.
[2] Ks. Georg Wilh. Friedr. Hegelin luennoita historian viisaustieteessä
(Vorles. über d. Philos. d. Gesch. Vollständ. Ausg. 9 B.). Berlin 1837, s.
39 ja ss.; eli N. Ignellin käännöstä samojen luentojen 2 painoksesta
(1840). Tukholmi 1850, s. 71 ja ss.
Näin paljo tieteistä yleisesti. Mitä erittäin kirjallishistorialliseen
tieteesen tulee, niin senkin ensimäisiä hentoja juuria voidaan johtaa
Kreikkalaisista ja Romalaisista. Näiden kirjoittajani teoksissa löytyy,
niinkuin tunnettu on, otteita ja arvosteluja vanhempain kynäilijäin
tuotteista, niinkuin esm. Kallimakon, Kikeron, Plutarkon j. n. e.
kirjoituksissa. Mutta vasta kirjapainon keksittyä, jonka kautta
kirjallisuuden tuotteita