Iloisia juttuja III | Page 8

ja nyt Liinaharjan takia toisen
kerran.
Mitä tekemistä hänellä oli täällä? Eihän Liinaharja ollut hänen, se oli
aikoja sitten myyty Jormalaiselle. Mutta vaikka hän sen hyvin ymmärsi,

tuntui hevonen kuitenkin vielä hiukan niinkuin häneen kuuluvalta.
Pakosta hän sen oli myynyt, kun isäntä väenväkeen oli sitä tahtonut.
Eikä hän nyt malttanut olla käymättä puhuttelemassa Liinaharjaa, joka
kauroja pureskellen seisoi Seurahuoneen pihalla. Se oli erinomaisen
lauhaluontoinen ja älykäs hevonen; lapset ja naisethan sitä olivat
hoitaneetkin heillä ollessa. Entisen isäntänsä se nyt heti tunsi ja hirnahti
iloisesti. Pehkosta vähä hävetti tulla kapakasta niin älykkään hevosen
puheille. Vaikka se oli nuori, oli se yhtä viisas kuin emonsakin, joka
Pehkosella vielä oli. Se oli myös liinahtava, vaan ei enää vanhoillaan
niin puhdasjouhinen kuin tämä.
Kehumatta se oli kaunis hevonen, tuo Liinaharja: rinta leveä ja kaula
pysty, melkein kuin oriilla; karva vaalean punerva, hieno ja kiiltävä;
kaikkein kauniimmat kuitenkin olivat jouhet: harja pitkä ja tuuhea,
puhtaan valkoinen, ja häntä samanlainen, lähes maata viistävä. Soma
oli ollut nähdä sen juoksua kilpa-ajoradalla. Sivakat jalat, kuin sorvatut.
Kuinka notkeasti ne nousivat. Ja harja, kuinka se hulmusi, varsinkin
vastatuulen puolella. Sieramet puhkuivat menonhalusta, ja silmät
paloivat, nuo lempeät silmät. Kun sitte palkintotuomarien taululle
ilmestyi "5 min. 49 sek.", ja kun väkijoukko ratkesi hurjiin
eläköönhuutoihin, silloin oli käynyt niin oudosti Pehkosen sydämeen,
että hän päätti mennä Seurahuoneelle ja juoda putelin olutta, niinkuin
muutkin hevosmiehet. Olihan hän Liinaharjan kasvattaja, vaikk'ei
omistaja. Paremmin toki hän olisi mielestään sopinut Liinaharjan
ajajaksi kuin Jormalainen, joka lihavana, velttona, puolihumalaisena
istua jähötti reessään ja ärjyi ajaessaan kuin karhu. Ei viitsinyt nousta
reestä sittenkään, kun oli ajanut pois radalta. Lyödä se ei toki tohtinut
radalla, eikä ihmisten näkyvissä muutenkaan ilennyt. Mutta kyllä hän
tiesi sen kurin. Monasti oli hevosparka vaahtoon pieksetty, ennenkuin
oppi rikkomatta ravaamaan tuollaista tuulispään vauhtia. Nyt ajon
edellä oli sitä rääkätty päivät päästään. Olisi sillä pieksämisellä saanut
pakenemaan minkälaisen kaakin tahansa.
Yht'äkkiä välähtää pihalle valoa, ja palanen törinää läiskähtää
avaruuteen. Ulos tulee puolikymmentä päihtynyttä herrasmiestä,
Jormalainen keskellä, pullo kummassakin kädessä. Hoippuroivat

lyhdyn kanssa Liinaharjan luokse. Asiana näkyi olevan katsoa, kuinka
Jormalainen tyhjensi pullot kauravasuun.
"Syö sinä samppanjaa, Liinaharja, hih! Mutta me juodaan", hihkui
Jormalainen ja löi hevosta kämmenellään lautaselle, että se vavahti.
Liinaharja peloissaan ei suostunut edes haistamaan koko herkkua.
Seisoi vain korvat luimussa.
"Eikö passaa ryökkinälle samppanikalja, häh?" Ei tullut apua
uudestakaan läimäyksestä.
"Ei se ole sahajauhoa tuo", koetti taannoinen kaskuniekka huomauttaa.
Mutta kukaan ei sille kallistanut korvaansa. Nyt oli Jormalaisen päivä,
ja häntä vaan nyt huomattiin, sillä hänen palkintorahansa olivat liossa.
"Eläköön suomalaisen tammarodun isä!" sai muuan mokeltaneeksi, ja
toiset alkoivat mölytä: "eläköön!"
Herrat jäivät vielä toikkaroimaan pihalle, kun Pehkonen pimeässä salaa
pujahti ulos portista ja lähti astumaan majapaikkaansa. Hän oli jo ihan
selvä.
* * * * *
Vasta loppuviikolla oli Jormalainen ajanut kotiinsa, hurjasti kuin aina
ja kovin pahalla päällä. Palkintorahoista ei ollut mitään jälellä; ne olivat
luistaneet kapakoihin ja kaikkeen pahuuteen joka penni. Mutta joutivat
mennä -- helposti nuo olivat tulleetkin, vajaan kuuden minutin ajosta.
Oli hän tosin saanut myös kiitoslauseen "hevosen hyvästä hoidosta",
vaan se ei taskua paljon lämmittänyt.
Hän koetti nukkua, mutta ei saanut unta. Päätä pakotti kovin, suu
maistui pahalta, koko elämä tuntui ilkeältä. Jormalainen ei ollut
ensimäistä kertaa tässä tuskassa. Aina hän oli siitä jollakin neuvolla
päässyt. Varmimmaksi keinoksi hän oli havainnut liikkumisen
ulkoilmassa, varsinkin jos pääsi vähä hikoomaan. Sentähden nähtiinkin
Jormalaisen usein kohmeloaamuinaan lähtevän ulkotöille, vaikka hän
muulloin tarkasti varoi työntekoa. Sitä keinoansa hän päätti käyttää

nytkin. Otti tuuran olalleen ja meni sytemään ranta-avantoa. Pulskalta
se näytti, kun isäntä itse löi jäätä; ihmetellen sitä katselivat pihasta
rengit ja piiat. Kyllä siinä pian sai lämpimänsä.
Tämä työ kuitenkin tunnosti lukeutuvan vähäksi tällä kertaa.
Päivällisellä ei vielä ruoka maittanut. Saadakseen elämänsä oikein
korjautumaan, päätti isäntä mennä työhön iltapuoleksikin.
Pehkonen oli tekemässä torppansa päivätöitä hevosineen. Aikoi juuri
lähteä heinänhakuun Suontaus-niityltä, kun isäntä käski hänen ruveta
halonvetoon ja sanoi itse menevänsä heinään. Valjasti Liinaharjan
heinähäkin eteen, jossa se ei ollut seissut moniin aikoihin.
Isäntä väänsiin häkkiin ja läksi ajaa vilistämään. Pitihän niitä
Liinaharjan juoksulahjoja käyttää. Ilma oli raikas, jotensakin kylmä.
Miehen mielialakin korjautui vähitellen. Tuntui niin hyvältä, kun taas
monesta ajasta oli työssä. Huurteinen metsä oli niin raittiin, kohmeloa
parantavan näköinen, ja lumi niin puhdas, valkoinen. Eikä sitä vain
joka mies tämmöisellä hevosella ajele heinässä, ensimäisen palkinnon
ottajalla. Tuskin muut kuin hän, suomalaisen tammarodun isä.
Maantieltä erottua oli Jormalaisen mieli jo niin ylhäällä, että hän arveli
laulaa. Eihän tuo mitä tekisi, kun ei ketään ollut kuulemassa; olipa hän
myöhemmällä laulanut Seurahuoneen salissakin. Saman laulun hän
nytkin viritti, ensin alavasti ja hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kiiveten
yhä korkeampiin ääniasteihin:
"Isä se hevosen valjasti ja käskipä pojan luistaa, hei, ajella sen hellun
luo, jonka rakkaimmaksi muistaa.
Kahdeksan sataa on tarjottuna mun liinakkotammastani. Jos ei tuhatta
anneta, niin vetelen ma helluani.
Seitsemänsataa ja seitsemänkymmentä helluni hevonen maksaa. Sepä
se sitte linjaarirattaita heilutella jaksaa."
Ladolla oli aika hauska kelliä hyvänhajuisissa heinissä ja verkalleen
täyttää häkkiä,