Helsinkiin | Page 8

pellot. Siellä näytti
olevan harmaata ja ikävää. Kaivonvintti kohosi metsän yli, töröttäen
pilvessä jumottavaa syksyistä taivaanrantaa vasten. Lämpiävästä
riihestä tupruava savu painautui maata myöten menemään. Pellolla
kuukki muutamia liankarvaisia olennoita perunoita noukkimassa, ja
vaon päässä pientaren rannassa luuhotti hevonen auroineen, pää
riipuksissa.
Antille tuli ajatus, että jos yht'äkkiä täytyisi jäädä asumaan tuollaiseen
paikkaan. Nyt juuri, kun on Helsinkiin menossa, elämään sen vilkasta
elämää, tunkeilemaan Esplanaadissa, katselemaan loistavia
myymälöiden ikkunoita ja kauas pilkottavia punaisia tupakkapuotien
lyhtyjä, ja tuon tuostakin pistäymään sähköllä valaistuihin
kahviloihin--jos nyt pitäisi pysäyttää matka ja asettua tuohon taloon
koko syksyksi. Niinkuin moni hänen talonpoikaisista tovereistaan,
jotka viettävät vuotensa maalla ja lukevat siellä. Kuinka heidän oli sillä
tavalla mahdollista? Sen surkeammin tuskin voisi tapahtua ihmiselle.
Talo, pellot ja ihmiset katosivat, ja laiva pyyhkäisi niemen nenitse,
jonka päässä seisoi tanakka kivikummeli. Toiselta puolen niemen
aukesi sen kainalosta kaunis lahdelma ja lahden perältä koivikon sisästä
herrastalo. Tuo oli sentään toista. Keltainen päärakennus ja katolla
riu'un nenässä liehuva viiri. Siistit pellot, koivukäytävä rantaan, oksitut,
puhdistetut puistot ympärillä. Punainen uimahuone ja sen edessä
ankkuroituna purjevene, jonka purjeet parhaallaan lepattivat
kuivamassa.
Mielihyvällä Antti sitä katseli, pyyhki hikeä ikkunasta ja puhalteli
savua sikaristaan. Se talo oli kuin sukulaistalo. Asua semmoisessa
kesäiseen aikaan, laivakulun varrella, uida, purjehtia neitosten kanssa ja
käydä hyvästi puettuna vierailla. Loikoilla riippumatoissa ja lukea
romaaneja. Semmoista hänen elämänsä vielä kerran tuleekin olemaan.
Kun hän on edistynyt ja päässyt muutamien tuhansien tuloille, niin hän
rakentaa itselleen huvilan lähelle kaupunkia, niinkuin
varalääninsihteerikin. Hänellä on purjevene myöskin. Mutta naimisiin
ei hän sittenkään mene. Ja sen hän tekee kostoksi Almalle.
Laiva huusi tuloansa Konnuksen kanavalle ja Antti nousi kannelle.
Kapteeni seisoi perämiehen vieressä ja auttoi häntä toisella kädellään

kääntämään peräsimen kehää. Kapteenin vieressä seisoi tuo toinen
kapteeni ja se hieno herra. Antti asettui hänkin samaan ryhmään.
Kapteeni kertoi veden vähyydestä sulun suussa ja epäili, pääsisikö
viikon päästä enää täydessä lastissa läpi.
--Vai niin! Todellakin! sanoivat herrat, ja Antti oli hänkin
hämmästyvinään.
--Hiljempaa! komensi kapteeni kannen alle, ja samalla kun
punakitaisen ilmatorven läpi kuului koneenkäyttäjän vastaus, hiljeni
jyskytys koneessa. Kuului vain tasaista kalkutusta hitaassa tahdissa.
Sekin lakkasi kokonaan kanavaan tultaessa, ja laiva liukui vanhaa
vauhtiaan kapeaan sulkukamariin, niin että milteivät laidat koskeneet
kallioreunaan.
--Niinkuin veitsen terällä, sanoi Antti kapteenille, joka arvattavasti oli
kuullut samat sanat monelta muulta matkustajalta. Puskettuaan takaisin,
jolloin vesi sulkukamarissa kuohui vaahtona niinkuin pesuammeessa
saippua ja matkustajain poskia tärisytti, paneutui laiva hetkeksi
huokaamaan.
Matkustajat ilmaantuivat kannen alaisista komeroistaan katselemaan,
olisiko kanavalla mitään nähtävänä. Vanhat neitoset ottivat osaa
kalankauppaan, jota ruuanlaittaja hieroi muutaman talonpojan kanssa.
Talonpojalla olivat rinta ja polvet märkinä; hän oli juuri tullut
verkkojaan nostamasta. Nuorista neitosista toinen nojasi perän
rautakaidetta vastaan ja ihmetteli sulkuportin alta tulevan veden pauhua;
toinen oli avannut tupakkakammion ikkunan, josta avopäin ja otsatukka
hiukan epäjärjestyksessä seurasi silmillään liikettä kanavan laiteella.
Hän oli arvattavasti nukahtanut, koska toinen poskipää oli punaisempi
kuin toinen. Kun Antti häntä tuossa kehyksessä katseli alhaalta kanavan
laiteelta, jossa hän edestakaisin käveli, niin ei hän ollut niinkään tuo
neitonen ... olihan se sentään aika sievä. Kauniit isot silmät...
Antti käveli edestakaisin kanavan laidetta, hattu tahallisesti hiukan
kallellaan. Sivumennen katsahti hän aina ikkunassa olevaan neitoseen,
ja ellei hän erehtynyt, katsahti neitonen samalla lailla häneen. Matkalla
vaihtelevat mielialat pikemmin kuin missään muualla. Ja tuota pikaa,
ennenkuin Antti ehti sitä itsekään huomata, oli hän runoillut romaanin
kokoon itsestään ja neitosesta.
Kukahan hän on ja minnekähän hän matkustaa? Arvattavasti Helsinkiin.
Ehkä hän saa Lappeenrannassa olla apuna kantamassa hänen

kapineitaan. Ehkä tutustuvatkin ja ajavat samassa hevosessa asemalle.
Tavaroille hommaa hän toisen hevosen. Jollakin rautatieasemalla vie
hän uuden tuttavansa ravintolaan ja kysyy, mitä hän saa luvan tarjota.--
»Kiitoksia paljon, te olette kovin hyvä», sanoo neitonen ja miettii
hetkisen. Sitten hän lisää ujosti: »Ehkä olette hyvä ja annatte minulle
kupin teetä.»--»Kaksi kuppia teetä!» komentaa Antti.--He istuvat
juomaan, hiukan muista erilleen. Neitonen vetää vitkalleen kädestänsä
hansikan, joka ei tahdo lähteä. Sitten tipahduttaa hän hyppysillään pari
kolme sokeripalaa kuppiin. He juovat, päät yhdessä, ja juttelevat.
Ihmiset katsovat heihin syrjäsilmällä. Asemasillalla tulee Pekka, joka
on seurannut heitä loitommalta, ja suhahtaa hirmuisen uteliaasti
korvaan:--»Kuule, Antti, kuka on tuo neitonen?»--»En minä tiedä, se
on vain satunnainen tuttavuus, pitäähän olla kohtelias.» Pekka rykäisee
merkitsevästi, ja Antti tietää, että hän jo ensi postissa kirjoittaa kotiin.
Vaan kirjoittakoon! Kotona siitä kertovat keskenään ja kertovat
muillekin, ja kohta kertoo koko kaupunki, että Antti on matkalla
tutustunut erääseen kauniiseen ja rikkaaseen nuoreen neitiin ja heidät
on nähty yhdessä istumassa ja juomassa teetä ... saa nähdä eivätkö pian
ole kihloissa! Vaan kertokoot! Hän tahtoo olla Don Juan. Hänessä on
paljon Don Juanin luonnetta.--Tyttö se häneen ensiksi rakastuu. Junassa
hän ei lakkaa katselemasta suurilla silmillään. Kuta likemmä Helsinkiä
he...
Laiva antoi lähtömerkin, ja Antin täytyi keskeyttää. Hänen olisi pitänyt
nousta laivaan. Mutta hän ei ollut tietävinäänkään. Antoi sen lähteä
liikkeelle, käveli rauhallisesti rinnalla ja hypähti sitten huolettomalla
notkahduksella laidalle juuri kun luukkua aiottiin sulkea. Hän oli
näkevinään kysymyksen neitosen silmissä siitä, jääkö hän todella tähän,
ja ilon