Hanna | Page 8

Sohvi, Pölläkän
nuori, verevä tytär souti, vanha emäntä, Heta, piti perää. Aurinko
paistoi ja Kallavesi heitä iloisesti tuuditteli. »Tuolla tulee suuri laine,
tuolla, tuolla oikein vaahtopää.»
»Ei se meitä tavoita.»
»Tavoittaa, nyt, nyt.»
Hanna pidätti henkeään. Ylös keikahti vene, ja alas sitten taas. Hei,
kuinka tämä oli hauskaa! Saaret ja niemekkeet ystävällisesti hymyilivät,
ja tuonne etäälle ulottui avara selkä, niin kauas, niin kauas, ettei silmä
rantoja eroittanut. Sinne he katsoivat. Tuuli olikin juuri sieltäpäin ja
ilma virtasi heille vastaan täyteläisenä ja raittiina. Syvään sitä
hengittivät; rinta paisui, voimaa ja rohkeutta siellä nousi. »Tuonne
lähtään, tuonne!»
Mutta veneen kokka ei noille väljille vesille kääntynyt.
»Eihän tok'», sanoi Heta, »mihinkäs me sitten joutuisimme. Tuonne
meidän on mentävä, tuonne noin.» Ja hän osoitti sormellaan saarien

lomitse. »Sieltä pohjukasta tullaan sitten Jynkän lahteen.»
Kummallisen ruskea hipiä tuolla Hetalla. Ja niin pienet silmät, ettei
näkynyt kuin välkkyvä viiva, konsa hän vaan nauroi. Mutta
hyväntahtoinen hän tuntui olevan ja erinomaisen ystävällinen.
Anna Sohvi souti kuin tottunut ainakin. Vesi niin somasti molskahteli
airojen ympärillä ja jälkeen jäi joka kerran vaahtoinen sohiseva pyörre.
Valkeapohjainen karttuunihuivi oli pudonnut Anna Sohvin päästä alas
kaulalle, keltainen tukka kimalteli auringonpaisteessa ja posket hohtivat
tervettä punaa.
»Lauletaanpas vähäisen», sanoi Betty, jolla oli sangen hyvä ääni.
»Niin, tosiaankin. Mitä otetaan?»
»Kesäisen illan, esimerkiksi.»
»Se juuri. Anna ääntä, Betty.»
Betty hyräili miettivän näköisenä.
»E:stähän se alkaa?»
Niin muisteli Olgakin. Betty taas hyräili; jopa luuli löytäneensä e:n. Ja
nyt aljettiin. Olga ja Hanna lauloivat ensimmäistä ääntä, Betty toista.
Ihanasti sointui laulu. Tyyneempänä lainehti järvi; tuulikaan ei enää
varsin kovaa käynyt, kun oli päästy saarien suojaan. Vedet kantoivat
äänet aina rantoihin saakka, josta taas heleänä kaikuna takaisin tulivat.
Puut heiluttivat oksiaan, lehdet tärähtelivät, heinät ja kukkaiset
nuokkuivat, kun he ohitse soutivat.
Anna Sohvi riemastui.
»Sepä vasta kaunista oli. Laulakaapas vieläkin.»
Ja tytöt lauloivat laulun toisensa jälkeen. Anna Sohvi katseli heitä
oikein ihmeekseen. Niin hyvästi osasivat laulaa, vaikka vielä olivat

noin nuoria. Ja taas hän uudelleen heitä katseli.
»Jokos näillä neitosilla sulhasia on?»
»Eihän nyt arvon!» Tytöt katsoivat toisiinsa, nauroivat ja kävivät
hämilleen.
»Olettekos miten vanhoja?»
»Olga ja minä olemme täyttäneet kuusitoista. Betty on meitä kahta
vuotta nuorempi.»
»Kuusitoista? Noo, ei sitten enää tarvitse kauan odottaa.»
»Hyvänen aika»,--tytöt käänsivät punastuen päänsä pois. »Vielähän me
käymme koulua.»
»Mitäs se estää, jos muuten kohdalle sattuu.»
»Eihän tämä Anna Sohvikaan ole kuin kahdeksantoista», sanoi Heta.
»Ja syksyllä vaan aikoo jo viettää häitä.»
Suurella kunnioituksella tytöt katsoivat Anna Sohviin, joka loistavin
silmin heille hymyili.
»Ja kaksi vuotta ennen hän sen jo olisi tehnyt, ellen minä pannut
vastaan. Hupsu! Tietäiskö sitä nuorra olleensakaan, jos kuudentoista
vanhana miehelle menisi. Ikään kuin ei siihen iloon vähemmällä
ennättäisi.»
Anna Sohvi se vaan nauroi ja kuunteli. Näki selvään, ettei äidin puhe
häntä ollenkaan säikyttänyt.
Tyttöjen silmissä hän oli käynyt merkilliseksi henkilöksi. Tarkkaan he
katselivat häntä ja ihmettelivät. Niin nuori ja nyt jo kihloissa! Ei hän
ollut ruma. Hyvin nätti suu, punaiset huulet ja valkoiset hampaat.
Veitikkamaiset, iloiset silmät. Kahdeksantoista vuoden vanha? Ja
syksyllä jo--? Minkähänlainen tuo sulhanen oli? Lieneekö kuinka
kovasti häneen rakastunut? Kylläpä tulee hauska nähdä heitä

yhdessä.--Herranen aika, sentään: kihloissa kahdeksantoista vanhana!
Jos hekin jo kahden vuoden päästä--? Eihän toki--hyi! Semmoista ei
voinut ajatellakaan. Anna Sohvi oli heitä paljon suurempi ja vanterampi.
Oikeastaan olisi luullut häntä koko joukon vanhemmaksi. Mutta eivät
hekään sentään niin aivan lapsia olleet enää. Kuusitoista vuotta--ensi
kesänä seitsemäntoista ja sitten vuoden päästä saman ikäisiä, kuin Anna
Sohvi nyt. Ja entä jos kumminkin silloin--? Toinen tai toinen. Oliko se
niin mahdotonta? Kuinka omituista ajatella. Että kahden vuoden päästä
saattaisivat jo olla kihloissa--ja sitten--aih, mitäs nyt semmoisia.
Vene töyttäsi rantaan. Eväsvakat ja vaatenyytit nostettiin maalle.
Virstan verran oli astuttava metsäpolkua, ennenkuin perille tultiin.
»Mitähän, jos riisuuntuisimme paljain jaloin?»
»Tosiaankin!»
Kiville istuttiin rannalla; yks' kaks' olivat sukat ja kengät jaloista pois.
Ne työnnettiin nyyttien sisään ja sitten koeteltiin astua.
»Ui, ui, ui, pistää, pistää.»
»Ei se mitään», kehoitti Anna Sohvi, »pian siihen tottuu».
Tytöt katselivat mielihyvällä valkoisia jalkojaan, joiden hohdetta hienot,
siniset suonet vaan lisäsivät.
»Ja tiedättekös, mitä vielä teemme?» Betty oli oikein vallattomalla
tuulella.
»Nooh?» Olga ja Hanna odottivat silmät pyöreinä uutta ehdotusta.
»Leningit otamme pois päältä ja kävelemme alushameessa.»
»Oletkos hullu?»
»Betty, mitä ihmettä sinä--»
»No, entä sitten? Kuka meitä täällä näkee.»

»Saattaisi joku herra olla metsästämässä, esimerkiksi. Ja yhtäkkiä
töytätä esiin pensaista, ettemme huomaisikaan. Hyvä Jumala, ajatteles,
mihinkä joutuisimme?»
»Metsästämässä? Kyllä kai. Mitä luulette, emäntä? Käyvätkö ne täällä
metsästämässä?»
»Eihän toki. Kiellettyä se on Rauhalahden maalla. Riisukaa vaan
leningit pois, jos mieli tekee. Ei täällä ole ristin sielua koko matkalla.»
Ja tytöt riisuivat. Mitähän mamma tästä sanoisi, arveli Hanna avattuaan
napit ja vetäen käsivarsia hihoista. Mutta eipä se häntä sentään suuresti
huolettanut.
Paidat, pitsireunaiset, hienot, kuultivat lumivalkoisina suolivyölle
saakka. Ja jalatkin kun näkyivät nyt aina puolisääreen lyhkäisten
alushameiden alta. Ei, mutta tämähän oli hirveätä.
»Mitähän, jos kaupungin kadulla kävelisimme näin?»
»Ihmiset pyörtyisivät varmaan.»
»Ja meitä vietäisiin Niuvanniemeen.»
Kuinka kummallista olla näin vapaana, näin rajattoman vapaana!