neuvoa äidiltä kaikessa. Ehkä sitten vähitellen tulisi yhä paremmaksi. 
Kun vaan koko ikänsä saisi olla äidin luona; muuta hän ei toivoisi. Äiti 
ja isä,--ne olivat kuitenkin kalliinta maailmassa. Ines raukka, hänellä ei 
ollut äitiä. Kuinka hän mahtoi olla kauhean onneton. Että hän jaksoi 
elääkään. Hyvä, rakas Jumala, anna papan ja mamman elää kauan, 
kauan, elä ota heitä pois, elä salli heidän kuolla, rakas, rakas, armias isä 
taivaassa--! 
Mikä se oli? Äiti säpsähti, pani sukan-neuleen pöydälle ja nousi 
kuuntelemaan. Hevonen pysähtyi portille. Puhetta kuului ja--nyt ajoi 
hevonen pois. Olikohan se isä? Raskaat askeleet nousivat portaita ylös. 
Etehisen kello soi, äiti meni avaamaan. Hyvä toki, että isä tulee kotiin 
ja äiti raukka pääsee levolle. 
Tyytyväisenä kääntyi Hanna toiselle kyljelleen ja päätti nukkua. 
»Täällä on ruokaa, Oskar, tule syömään.» 
Äiti palasi ruokasaliin. Epävakaisia askeleita kuului, sitten töyttäys 
pöydän syrjään ja vihaista murinaa. 
Olikohan isä--? 
Hanna nosti äkkiä päätään ja katsoi ruokasaliin, mutta äiti veti samassa 
oven kiinni. 
»Mitä helkkaria sinä katselet minua? Etkö tunne? Kamreeri Mellin 
minä olen. En aave enkä kummitus.» 
Sanat kuuluivat selvään, vaikka ovi oli kiinni. 
»Minä en kärsi tuommoisia silmäyksiä, en, perhana vie, kärsikään.» 
»Syö nyt vaan, en minä sinuun katso.»
»Katsotpas. Salaa aina katsot, etkös luule minun huomaavan. Ja sitten 
sinä puhut niin saakelin surullisella äänellä. Niinkuin olisit muka 
marttyyri. Kuule, Selma, tuo on minulle suuri loukkaus.» 
»Puhu hiljempaa, ettei lapset herää.» 
»Joko minua nyt kielletään puhumastakin omassa talossani. Niin, niin, 
Selma, kyllä minä tiedän, sinä soisit pääseväsi minusta. Olen muka niin 
heittiö mies, juomari, ja mitä kaikkia lienenkään. Sinä vihaat minua, 
Selma, elä kielläkään, sinä vihaat minua.» 
»Oskar hyvä, syö vähän pikemmin, että pääset nukkumaan. Kello käy 
jo kolmatta.» 
»Nukkumaan? Minkätähden nukkumaan? Taidat luulla, että minä olen 
humalassa. Mutta siinäpä petyt. Minä en ole humalassa enempää kuin 
sinäkään. Mitä roskaa tämä on?» 
»Kylmää vasikan paistia.» 
»Kylmää? Miks'ei lämmintä? Minä en huoli kylmästä.» 
»Eihän näin keskellä yötä voi hellaan tulta laittaa. Lämmitetään sitten 
aamiaiseksi.» 
»Tuommoinen vaimo minulla on, joka ei anna edes kunnollista 
ruokaakaan. Kyllä täällä itse syötte ja juotte, mutta minusta ei kukaan 
välitä. Onko tämä laitaa? Kylmää vasikan paistia. Syö itse, minä en 
huoli.» 
»Ehkä lähdet sitten levolle?» 
»Anna sen lampun olla. Vai meinaatko jättää minut pimeään.» 
»Enhän toki. Olisin vaan näyttänyt valkeata, jos olisit sänkykamariin 
mennyt.» 
»Minäpä en mene. En hievahdakaan tästä. Huokaile vaan, mitä 
huokailet. Minä en lähde, en sittenkään. Kylmää vasikan paistia, kun
mies väsyneenä tulee kotia. Herra jesta! Ja tätä minun pitää kärsiä.» 
Hän löi nyrkillä pöytään. »Tätä minun pitää kärsiä.» Ja taas hän löi 
pöytään, että astiat kilisivät. 
»Hyvä Oskar!» 
»Ja tätä minun pitää kärsiä.» Uusi kolahdus. 
»Oskar, herran tähden, sinä särjet astiat.» 
»Särkykööt, minä vähät. Palasiksi menkööt kaikki.» 
»Lapset peljästyvät. Malta mieltäsi, Oskar.» 
»Tiehesi siitä. Minun rahallani ne ovat ostetut. Tiehesi, taikka minä 
sinulle annan--!» 
»Hyvä Jumala, lyökö hän mammaa?» Hanna töyttäsi ruokasaliin. Näki 
isän tummanpunaisena istuvan tuolilla; silmät muljottivat pyöreänä 
päässä ja nyrkki oli kohona äitiin päin, joka seisoi vieressä ja koetti 
estää häntä pöytää hakkaamasta. 
»Pappa, pappa, voi, voi, elä lyö mammaa, elä lyö, elä lyö!» 
Hanna tarttui kiinni isään; hän vapisi kiireestä kantapäähän. Isän käsi 
vaipui alas; tylsä katse kääntyi lapseen, joka oli siinä paidallaan, 
kalpeana kuin kuolema. 
»Pappa--pappa--elä--» soperteli Hanna; ei voinut enää puhua. Ruumis 
vavahteli, silmät kääntyivät nurin ja sormet puristivat kankeina isän 
nutun hiaa. 
»Lapsi kulta, oma, rakas lapseni!» 
Äidin lämpimät käsivarret kietoontuivat Hannan ympäri; hiljaa 
irroitettiin jäykät sormet ja--niin, enempää hän ei tiennyt, mutta 
sängyssä hän taas oli peitteihin käärittynä, kun tointui. 
»Juo vähän vettä, Hannaseni. Kuinka sinun nyt on?»
»Hyvin, mamma.» 
Äiti koetteli kädellä hänen otsaansa. 
»Aivan sinä olet märkänä hiestä.» Hän puhui yhtä lempeällä ja tyynellä 
äänellä kuin ennenkin. 
»Kas tässä, lapseni, ota vähän rohtoja, ne rauhoittavat. Noin, ja nyt 
muutamme kuivan paidan.» 
Sitten äiti peitteli häntä niin huolellisesti ja suuteli poskelle. Kuinka 
hyvälle tuo äidin hellä huolenpito tuntui. 
»Saatkohan jo unta, lapseni?» 
»Kyllä luulen.» 
»Menisin auttamaan pappaa levolle, jos uskaltaisit jäädä tänne yksin.» 
»Mamma menee vaan.» 
»Vienkö lampunkin mukana, ehkä sitten paremmin nukut.» 
»Niin, sama se on.» 
Äiti suuteli häntä vielä kerran, pyyhki hiuksia otsalta, silitteli poskea ja 
läksi sitten pois. Ruokasalin läpi hän meni sänkykamariin. Pimeää oli ja 
hiljaista. Ei Hanna jaksanut paljon mitään ajatella, häntä niin 
kummallisesti raukaisi. Kyynelet rupesivat valumaan silmistä, noin 
vaan ihan itsestään, ja viljalta niitä tulvasikin. Ei hänellä erittäin paha 
mieli ollut, vaikka itki, tuommoinen melkein suloinen väsymys vaan 
tuntui pitkin ruumista. Välistä vielä pöyristytti vähän, mutta harveni 
sekin harvenemistaan. Tyyny oli käynyt märäksi; hän siirsi päänsä 
kuivalle kohdalle. Alkoi tuntua yhä rauhallisemmalta; kyynelet 
herkesivät tulemasta, silmät painuivat umpeen. 
Luuli Hanna vielä kuulevansa äidin hiljaisia askeleita ja näkevänsä 
jotakin valoa; mutta ei hän jaksanut sitä tarkemmin katsoa eikä päässyt 
enää oikein hereille. Uni oli niin makeata, niin makeata. Hän nukkui
yhtä mittaa aamuun saakka. 
Oli jo valkoinen päivä. Hanna makasi hiljaa ja levollisena, ei 
jäsentäkään hän liikuttanut. Äiti seisoi hetken vuoteen ääressä ja katseli 
häntä, herätti sitten Jussin    
    
		
	
	
	Continue reading on your phone by scaning this QR Code
 
	 	
	
	
	    Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the 
Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.
	    
	    
