Härkmanin pojat | Page 2

kuin minä, ja olkaa taas iloinen. Minä sillaikaa
sitelen morsiuskukkia, että joutuvat valmiiksi ennen vihkimistä.»
Maija Liisalla oli koko tänä aikana ja tänä aamuna ollut paljo
ajattelemista. Hän olikin yksin pitänyt huolta kaikesta aina siitä asti,
kun majurinleski Tavast kuoli keväällä ja jätti nuoren tyttärensä yksin.
Apuna hänellä ei ollut talossa ketään muuta kuin Jaakko.
Maanviljelystä hoiti pari kovakouraista, piikaa niin hyvin kuin taisivat,
ja paimenpoika varjeli talon kahta lehmää ja lampaita susilta, joita
viime vuonna oli alkanut liikkua hyvin kosolta, vieläpä talojen
lähelläkin. Ei täällä siltä huonommin eletty kuin koko maassa
muuallakaan. Oikein onneksi ja iloksi oli nyt kuitenkin kaunis ilma,

vaikka yöllinen sade oli Maija Liisalle uhannut suurta tuhoa, se kun oli
vähällä turmella kaikki hänen varustuksensa. Päivän noustua oli ilma
kirkastunut, ja ripeillä, työhön tottuneilla käsillä saivat talon molemmat
vanhat palvelijat kaikki pian valmiiksi, kun Jaakkokin näet leppyneenä
ryhtyi jälleen työhönsä.

II.
Kutsumattomat vieraat.
Molempien vanhusten ahkeraan puuhatessa pöytäin luona näkyi
tulevan vieraita. Ne tulivat kuin linnut salosta, tuntemattomina ja
odottamattomina, huononlaisessa puvussa ja matkasta väsyneinä.
Vanha ukko kahden lapsen kanssa astui hitaasti tietä myöten taloa kohti
ja vähän nuorempi vaimo riensi edeltä. Kuluneen tappurahameen
siekalehtavat helmat pieksivät vaimon paljaita sääriä, jotka näyttivät
kovettuneilta ja tunnottomilta kuin kengännahka. Hän viittaili ahkerasti
kauniiseen taloon ja Maija Liisaan päin ikäänkuin kehottaen toisia
tulemaan yhdessä perille asti, mutta ukko lapsineen kuitenkin
epäileväisenä pysähtyi portille. Hän oli liian halpa kaikkeen tuohon
komeuteen. Vaimo sitä vastoin astui reippaasti talonväen luo ja
tervehti:
»Hyvää päivää, Maija Liisa! Ettekö enää tunnekaan minua? Minä asun
niinkuin ennenkin Hämeenkyrössä. Ettekö enää tunne Hämy-Iikkaa?»
Se nimi oli hänellä ollut jo pitkät ajat, koska, niinkuin muutamat
sanoivat, hän toisin ajoin ainoastaan hämärissä tuli muiden ihmisten
pariin taikka koska, kuten toiset arvelivat, hän oli koko nuoruutensa
ajan näyttänyt semmoiselta, kuin aina olisi harmaa pilvi häntä
verhonnut. Hän oli semmoinen onneton, joita on paljokin tässä
maailmassa. Iikka ei tiennyt synnynpaikkaansa, ei isänsä eikä äitinsä
nimeä, eipä edes sitäkään, oliko kukaan hänet siunannut tai ristinyt; hän
tiesi vain sen, että häntä oli aina sanottu Iikaksi ja että kaikilla näytti
olevan lupa häntä parjata ja pahoin kohdella.

Maija Liisa katsahti kummastuen häneen. »Iikkako? Vai Iikka! Mitä
ihmettä! Vai olet sinä nyt täällä!»
Iikka koetti päivän paahtamilla, kyhmyisillä käsillään työntää karheata
tukkaansa huivin alle. »No niin, johonkinhan tuota pitää ryhtyä
hädässään. Tottahan muistatte Anteron, minun poikani? No, hän on
ollut poissa aina siitä asti, kun räystäät alkoivat tippua keväällä, ja nyt
on jo kohta leikkuuaika. Minä pelkään, että hänelle on jotakin
onnettomuutta tapahtunut, ja sentähden olen nyt kuulustelemassa häntä
vieraista pitäjistä. Ettekö ole kuulleet mitään hänestä?»
Maija Liisa katseli kummastellen. Hän ei ollut moniin vuosiin nähnyt
äitiä eikä poikaa, ja siihen aikaan oli Antero vasta kolmen vuoden
ijässä. »Kylläpä teillä on tekemistä», sanoi hän, »jos teidän pitää etsiä
poikaa, joka on sillä tavalla jättänyt teidät; mutta arvattavasti hän on
sodassa niinkuin muutkin. Tuskinpa on koko maassa kymmentäkään
miestä, joiden ei tarvitse pitää kruunun nuttua, jos vain siihen
kykenevät.»
Iikka huokasi ja tunsi itsensä vielä murheellisemmaksi, sillä mielessään
oli hän jo kauan pelännyt, että se verinen, kaikki nielevä kummitus oli
saanut kitaansa myöskin hänen lemmikkinsä, hänen ainoan lapsensa.
»No», virkkoi Jaakko, »pitäisikö sitte teidän Anteronne yksin kävellä
vapaana ja joutilaana, kun koko maa on kutsuttu sotaan ja kaikki
taistelevat henkensä edestä?»
»Ei toki; onhan maa hänen niinkuin muidenkin, enkä minä olekaan
koskaan kieltänyt häntä menemästä muiden kanssa; mutta katsokaas,
hän ei huoli totella päällikköjä, vaan ainoastaan omaa päätänsä.»
»Kyllä ne hänet saavat tottelemaan», arveli Jaakko. »Jos pajun ja
koivun vitsoista ei lähde apua, niin nuora kaulaan tai luoti otsaan! Hm,
luuletteko te heillä olevan aikaa kursailuihin, varsinkaan sota-aikoina?»
Iikka itki ja vastasi suruisesti: »Anteroon ei maksa vaivaa kenenkään
luottaa. Ei hän ole niinkuin muut ihmiset, hän ratsastaa kuin tuulen
selässä ja etsii mitä ei ole koko maailmassa.»

Levottomuus kiirehti köyhää vaimoa, niin että hän läksi, vaikka Maija
Liisa kuinka olisi pidätellyt häntä. Hän riensi ulos portista ja kehotti
vielä kerran kerjäläistä lapsineen menemään taloon. Ukko vihdoin
tulikin likemmäksi pihaa ja tervehti jo kaukaa, mutta ihmiset olivat
hänelle ystävällisiä, niin että hän viimein laski kontin pois selästään.
Molemmat palvelijat tervehtivät vieraita ja samalla katselivat heitä
kummastellen; sillä eipä näkynyt täällä usein niin outoa väkeä.
»Te olette varmaankin kaukaa», sanoi emännöitsijä ystävällisesti.
Puvustanne näkyy, ettette ole näiltä seuduilta.»
»Outoja olemmekin ja tulemme tuolta idästä aina Saimaan
tuonpuolisilta rannoilta; mutta onpa jo aikoja kulunut, kun viimeksi
näimme sen rantoja ja siniselkiä.»
»Niin,» virkkoi Jaakko, »kyllä näen, että sieltä päin olette ja että olette
asuneet Saimaan rannoilla. Siellähän minäkin nuorena asuskelin, mutta
eivätpä ne kauniit rannat enää kaualleen ole minun silmiäni ilahuttaneet.
Usein olen ikävöinyt kuulla jotakin sieltä päin ja nähdä edes jonkunkin,
joka on astuskellut Itä-Suomen maita; mutta en sitä enää luullut
mahdolliseksi.»
Vieras ukko vastasi vakavasti: »Paljon myrsky kuohuttaa, enemmän
kohtalo muuttaa. Vai olette tekin idästä päin. Mistä sieltä?»
»Hiitolasta», sanoi sotilasvanhus. »Siellä isäni eli ja hänen isänsä