Ensimmaiset novellit | Page 8

meni
sisään. Aapo meni jälestä. Hän oli kummallisesti hurmaantunut ja tunsi,
kuinka poskensa paloivat.
--Miksi Annu ei viitsi minun vieressäni istua--voi, kyllähän se viitsii,
vaikka se vain--viitsiihän se sylissäkin--ja Aapo oli niin kuumentunut,
että tavoitti tyttöä syliinsä. Mutta silloin Annu sysäsi hänet luotaan
aitan perälle.--»Pysy poissa minusta, senkin vanha kontti!»--ja samalla
paukahti ovi kiinni ja rasahti kahdesti lukkoon.
Aapo kuuli ulkoa helakan naurun ja tunsi nenässään uudiselon tuoreen
tuoksun. Katkerasti kiroten ryntäsi hän ovea vastaan, mutta se ei
liikahtanutkaan. Kumahtihan vain kuin tynnyrin pohja ja ponnisti
miehen takaisin. »Ei siitä pääse--se on meidän vanhan eloaitan ovi--ei
se säry, kun sen isä vainaja kerran on raudoittanut--mutta päästä minun
pitää, pitää vaikka perkele valaisi rautapadan pääni päälle--minä menen
katosta kuin ukkonen, minä sären seinät--missä minun

puukkoni?--sehän jäi sinne puun kylkeen--mutta pääsen minä
silti--pääsen minä silti!»-- Ja hän kiipesi hinkalon laidalle ja tavoitti
kattoa. Mutta katto olikin siksi korkealla, että hän sinne kättä
ojentaessaan menetti tasapainonsa ja horjahti, horjahti ensin toisaanne
päin, mutta kampesi sitten ruumiillaan niin, että horjahti vielä
pahemmin toisaanne päin ja putosi pitkäkseen jauhohinkaloon.
Tähän loppui nyt tuo Sipolan Aapon kosissa-käynti, josta hän oli
viimeistä hyvää itselleen toivonut. Kun Tuomas ukko huomisaamuna
verkalleen aamiaisen syötyä lähti isäntätalostaan kotiaan katsomaan,
niin hämmästyipä hän kovin, kun kuuli eloaitastaan rykimistä, vaikka
ovi oli kiinni ja avain suulta poissa. Kummia arvellen nouti hän
pihanpääkamarin naulasta avaimen ja meni aittaansa. Mutta kovinpa
hänen silmänsä repesivät, kun näki siellä isäntänsä, jonka kaikki olivat
luulleet kirkkoon menneen, aivan silmäripsiä myöten jauhoisena
nojautuen hinkaloa vasten ja tuijottaen eteensä maahan. Eikä hän
näyttänyt näkevän eikä kuulevan, että kukaan oli aittaan tullutkaan.
Tuijotti vain ja rykäisi silloin tällöin kuivan yskän. Ja sitten hän lähti
ulos aitasta kotiinsa päin astumaan eikä totellut, vaikka Tuomas kielsi
häntä tupakalle jäämään. Pois hän vain urkeni mökistä ja otti
mennessään puukkonsa petäjän kylestä. Siinä muisti hän, että kun olisi
sitä ensimmäistä varoitusta totellut, joka hänelle sillä paikalla oli
annettu, ja kiertänyt kotiinsa, niin ei olisi tätäkään tapahtunut. Mutta
sitten hän myöskin muisti, että olihan hän monta kertaa kironnutkin,
pari kertaa varmaankin, ja sitä syntiä ei hän ennen vielä milloinkaan
ollut tehnyt.
Sen törmän alla, missä hän oli hevosten tieltä raviin hypännyt, yhtyi
häneen Sipolan pikkukarja. Ne siinä ensin suurin silmin katselivat
valkeaa, jauhoista miestä, mutta kun tunsivat hänet isännäkseen,
alkoivat kävellä lekerrellä jälestä ja hänen nuttunsa liepeistä maittavaa
suurusta nuoleksia. Eikä Aapo heitä pois häsinytkään, eikö lie
huomannut, vai muutenko lie ajatellut, että »nuoleksikoot, siitäpähän
saavat». Aina kotiveräjille seurasivat häntä vasikat ja surullisesti siihen
ynisemään jäivät, kun Aapo sulkupuiden välitse pihaan pistihe. Siitä
astui hän pirttiin, riisui nuttunsa naulaan ja meni sitten lähteelle
peseytymään. Sen tehtyään pukihe hän puhtaihin ja veisasi ja luki sitten
koko päivän, aivan niinkuin ennenkin.
Siitä päivästä pitäen tuli Aapo entistään yhä jurommaksi ja

vähäpuheisemmaksi ja samalla jumalisemmaksikin.
Yhtenä ainoana päivänä oli hänet kuitenkin nähty erittäin iloisena ja
hupaisena. Se päivä oli silloin, kun Annu ja Kalle häitään pitivät.
Annua oli isänsä ankarasti torunut, ja Annun oli täytynyt pyytää
Aapolta anteeksi. Aapo oli siitä »sydämen nöyryydestä» niin
hyvästynyt, että oli vietättänyt nuorelle pariskunnalle häät Sipolan
isossa pirtissä ja vihkimätilaisuudessa oli hän itse toimittanut lukkarin
ammattia. Olipa sitten huomentuoppia juotaessa kymmeniä pöytään
heittänyt ja sitä mukaa makeita maistellut, ja siitäkö lie niin puheliaaksi
tullut, että oli kertonut alusta loppuun koko kosimaretkensä ja puhunut
kaikesta, mitä hänelle sillä tiellä oli tapahtunut, niinkuin hiiristä,
hevosista ja muista seikoista. (Sieltä kautta ne olen minäkin kuullut ja
tähän paperille pannut.) Sitä hän vain kaikista enimmän kuului
ihmetelleen, että mikähän se mahtoi olla se mies, joka häntä oli ampua
aikonut, mutta että hän kuitenkin oli pelastunut, »kun ei Jumala ollut
antanut ruudin syttyä, vaikka pyssy oli jo ihan kohti ojennettuna ollut ja
jo säkenetkin piistä säihkyneet».
1881.

KELLO.
Martti kulki Esplanaadissa ja ajatteli kelloaan ... ei muuta mitään kuin
kelloaan. Grönqvistin monikertaista kivirakennusta katseli ... silmä
juoksi pitkin heijastavia ikkunoita ja rusottavaa kattoa ja komeita
koristuksia ... sitä hän katseli, mutta ajatteli kelloaan.
Martti kulki siivosti Esplanaadissakin, sillä hän oli aina ollut siivo
poika, vähäpuheinen ja miettiväinen. Hän oli oppipoika, kuuliainen
mestarilleen ja hyvämaineinen.
Enimmäkseen katseli Martti eteensä ... kenkäinsä kärkiä ... ja liivejänsä,
joiden päällä välkähteli vaskiset kellon vitjat.
Martti oli maalta tullut, puolen vuotta opissa ollut ... suutarin opissa.
Alusta alkaen oli hän tarkka ollut, ei tuhlannut penniäkään, mutta nyt
vasta niitä oli sen verran varoja kertynyt, että niillä oli kellon saanut.
Eilen illalla, kun viikkopalkka maksettiin, oli määräsumma täyteen
tullut...
Ja eilen illalla, heti verstaasta päästyä, oli kello käyty kellosepältä
ostamassa. Katsottuna oli se jo siellä ollut monta viikkoa ennen ...
viidestä kolmatta markasta luvassa, ilman vitjoja. Silinterikello se oli,

neljällä kivellä käypä ... joka oli yhtä hyvä, kuin jos olisi ollut
kahdeksalla. Semmoisen oli sanonut itsellään olevan kelloseppäkin ...
eikä sitä tavallinen mies sen parempaa tarvitsekaan...
Eikä se viittäkolmatta sitten maksanutkaan. Neljäänkolmatta markkaan
ja viiteenkymmeneen penniin oli kelloseppä tosioston tullessa
helpottanut ja antanut vielä vitjat