Elämäni | Page 2

Pietari Päivärinta
että osasin heidän
kummitusjuttunsa katsoa ylön. Alapajulla kun olin, en rohjennut heidän
mietteitänsä suorastansa tyhjäksi tehdä, vaan ilmoitin että minäkin
osaisin yhden kertomuksen, jos he suvaitsisivat sitä kuulla. »Puhu,
puhu», kuului heti eräs ääni joukosta, »kerjäläispojat osaavat useinkin
satuja». Tämä viimeinen lause tuntui jokseenkin alentavaiselta, mutta
mitäpä autti, olinhan kerjäläispoika, kuin olinkin. Heleällä lapsen
äänellä rupesin pimeästä nurkastani kertomaan vasta saatua aarrettani;
se ei ollut jokapäiväisiä kertomuksia; siinä tuli esille kuningasta, hänen
korkeaa virkamiestänsä, pappia renkeinensä, linnoja, kummituksia,
väärän rahan tekijöitä ja lopussa heissäkin, vaikka niin törkeissä lain
rikkojissa, totuuden valoa j.n.e. Se teki kuulijoissa vaikutuksen: kirveet
lakkasivat kapsahtelemasta, rukit surisemasta, kartat raasimasta, ja
jokainen kuunteli uteliaasti: mikä kertomukseen lopuksi tulisi.

Kertomuksen päätyttyä huudahti talon isäntä innokkaasti: »mutta tuosta
pojasta tulee joko iso herra, taikka suuri narri, sillä hänellä on hyvät
lahjat ja muisto niin kuin vanhalla konilla». Mutta tuo propheetallinen
ennustus ei ole toteuutunut kumminkaan päin, sillä minusta ei ole tullut
isoa eikä pientä herraa, eikä ainakaan suurta narriakaan, sillä
vanhempani valvoivat kasvatustani ja katsoivat aina, ettei minuun olisi
päässyt juurtumaan pahoja, rivoja tapoja, niinkuin valhetta, varkautta,
panettelemista j.n.e. Esimerkiksi en saanut koskaan tuoda kotia,
tienistillänikään saatuja kalujani, niin kuin vyönlukkoja, solkia, nappeja
j.n.e., ettei aina pitänyt tehdä tiliä vanhemmilleni: mistä, keltä ja miten
olin ne saanut, jota ei ollutkaan vaikea tehdä, kun oli pahaisna
paitaressuna oppinut totuutta arvossa pitämään.--Asian selvitykseksi
mainitsen sivumennen--vaikka ei se kuulu tähän jaksoon--kuinka
tarkkaa kasvatukseni oli. Olin silloin vanhempaini tykönä, ja erään
talon tytön kanssa paimentamassa lehmäkarjaa. Meillä oli eväänä voita
pikkuisessa »karjarasiassa», leipää, ja särvinnä pari pulloa maitoa,
joista toinen oli minun. Tulipa meidän tykömme eräs poika ja pyysi
maitoa juoda. Luultavasti minä en suostunut antamaan evästäni hänelle.
Silloin poika, jonka nimi oli Volmar, rupesi lakkaristaan vetelemään
lankaan pujoteltuja nappikimppuja, yhden toisensa perästä, ja lupasi
antaa minulle nappeja, jos antaisin hänelle maitoa. Minulla ei ollut
ennen ikään ollut kaupan kalua, ja voitto kiihoitti kauppaan; ruvettiin
siis rasian kannella mittaamaan maitoa pullosta ja niin sain häneltä
toista tusinaa kirkkaita nappeja. Minä en koskaan ennen ollut saanut
olla niin ison tavaraston haltijana ja siitä ilosta näytin heti kotia
päästyäni tavarani vanhemmilleni, mutta minulle tuli niistä niin tiheä
tili, että ennenkuin sain tavarani omistus-oikeuden oikein uskottavalle
kannalle, sain käydä noutamassa mainitun talon tytön todistajaksi
asiassa, joka todisti, että olin napit saanut »Volmarilta» rehellisellä
maito-kaupalla; sitten pääsin rauhaan. Siitä asti olen aina arvossa
pitänyt vanhempaini tarkkaa kasvatusta; sillä kohta jälkeen tuli tieto,
että Volmar olikin napit varastanut, ja epäilemättä olisin syyttömästi
tullut varkaaksi, jos eivät vanhempani olisi niin tarkoin valvoneet
tavarani omistus-oikeutta, ja jos ei kaupassani olisi ollut vierasta miestä.
Siitä tapauksesta opin koko elämäni ajaksi, etten siitä myöten ole
koskaan oudolta ostanut mitään, jos ei ole ollut vieraita miehiä.

Kah kuinka ihminen on hajamielinen! Pitihän puhuani ensimmäisestä
yöpaikastani kerjuureisulla, ja nyt olen mennyt kaikenni pois
aineestani!
»Enkö minä sitä sanonut, että kerjäläispojat osaavat satuja puhua»,
sanoi muuan, ikäänkuin kerskataksensa oikeasta ennustuksestansa.--
»Mutta se ei ollutkaan satu» sanoi toinen kuulija, »mistä olet tuon
kertomuksen kuullut?» kysyi hän sitten minulta.--»Olen sen lukenut»,
vastasin minä.--»Lukenut! mistä?» oli usea kummasteva ja kysyvä
ääni.-- »Kiviojan Esa isännällä on semmoinen kirja, jossa ei yksi asia
ole järkiään loppuun astikka, vaan ennenkuin pitkät asiat loppuivat, oli
jo muitakin lyhyempiä asioita välissä, ja aina kun asia katkesi, oli alla:
'lisää toisten', selvitin minä toimessani».--»Mikä sen kirjan nimi oli?»
kysäisi muuan.--»Sen oli joka toisessa lehdessä nimenä: 'Oulun
Viikko-Sanomia', ja ettepä usko kuinka paljo siinä oli hupaista
lukemista», selvitin minä, kun en paremmin ymmärtänyt vielä
sanomalehtien järjestystä.--»Ne ovat aviisuja», sanoi
muuan.--»Mitenkä sen saisi sieltä lainaan?» kysyi taas
joku.--»Kaikkiapa lainaan haetaankin, eihän aviisuissa ole muuta kuin
loruja; parempi kun lukee Jumalan sanaa», sanoi taas joku joukosta.
Kun minä kuulin että sitä minun hyvää kirjaani haluttiin lainaan,
tarjosin minä kohta itseäni sen hankkijaksi ja juoksin päätäsuoraan
hengestyksissä Kiviojan Esa isännän tykö. Hän oli takkavalkean
ääressä juuri lukemassa mainituista sanomista: »kuinka kaunis ja
kestävä punamaali saadaan huoneitten ulkoseiniin;» tilaisuus näytti
erittäin lupaavalta. Minä en oikein tohtinut hengittääkään, paljaasta
kunnioituksesta niin viisasta miestä kohtaan, joka omisti semmoiset
tietoaarteet, odotin vaan milloin hän lopettaisi tieteilemisensä. Sen
tehtyä lähenin minä ujosti isäntää ja pyysin »sitä kirjaa» lainaan.--
»Etkö sinä ole kerjuulla? Miten minä sinulle kirjani lainaisin?» lausui
isäntä.
»Nikkilän pojat pyysivät sitä lainaan», selitin minä.
»Sinnehän minä annan ne revittäville», sanoi isäntä, löi »kirjansa»
kiinni, painoi lakin paremmin kallelleen päähänsä, puhaltaa tuhahutti
nokkaansa, niin kuin tapansa oli, nousi ylös ja meni kaappinsa luo, otti

avaimet, aukaisi kaappinsa ja paiskasi, että moksahti, »aviisunsa» sinne,
pani kaappinsa lukkoon, otti avaimen pois suulta ja niin oli päätös tehty.
Minä palasin hyvin alakuloisena ja puoletonna yöpaikkaani takaisin,
jossa surumielin kerroin, että: Kiviojan Esa isäntä ei antanutkaan
»kirjaansa» lainaan.--
Iltasen saatuani menin matkamiesten kanssa saunaan maata, ja taas
rupesi sama katkeruus, kuin alussakin, valloittamaan mieltäni, kun mä
mietin tilaani. Viimein valloitti minun uni, joka on niin tasapuolinen,
kuin kuolemakin, niin köyhille kuin rikkaillekin, mutta molemmille
rakkaampi kuin jälkimäinen. Nukkuissani näin
Continue reading on your phone by scaning this QR Code

 / 26
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.