Elsa | Page 2

Jumalana,
niin täyttäisinkin hänen lapsellisen uskonsa.»
»Hyvää Jumala tarkoittaa, heidän parastaan koettelemuksella.»
»Niin sanotaan aina ja niin kai se on, vaikka en minä jaksa ymmärtää,
minkä vuoksi noillakin raukoilla pitää kuorma olla niin raskas, kuritus
niin kovaa.»

»He ovat sen kurituksen ansainneet.»
»Niin, niin. Minulle sanoo järki toista. Ja sentähden tulin teitä
pyytämään, että te kävisitte heitä Jumalan sanalla lohduttelemassa.
Minä en osaa, kun olen sellainen maallinen ihminen, ilman aikojaan
suruton hökäle.»
Latun emäntä pyyteli moneen kertaan vielä ovessa mennessään ja Viion
leski lupasi kernaasti menevänsä.
Aralla mielellä oli hän ennen antautunut keskustelemaan Nikkilän
kanssa, sillä tämä oli niin arvosteleva ja hänellä oli aina teräviä
vastaväitteitä, jotka saivat hänetkin epäilemään. Mutta nyt hän tunsi
varmuutta.
Tämä vitsominen on Nikkilän vihdoinkin nöyräksi tekevä, ajatteli
Viion leski lähtiessään Nikkilän puolelle, tahi on jo tehnytkin ja
saattanut hänet huomaamaan kuka häntä kurittaa ja minkä vuoksi.
Kyllä hän nyt notkistuu ja taipuu uskottomuutensa hylkäämään ja
etsimään turvaa lapsellisessa ja rohkeassa uskossa Jumalaan.
Kuun kapea sakara kuumotti heikosti jäisen ikkunan syrjästä Nikkilän
tupaan eikä muuta valaistusta ollut. Nikkilä sängyssään ja emäntä
tuolilla siinä ääressä näyttivät haamuilta tässä kuulakkaassa valossa.
Huone tuntui kylmälle ja haisi raa'an ilman ihve. Vieraan mieli kävi
niin masennuksiin, että hän ei hyvää iltaa tahtonut kunnolla saada
suustansa.
»Kuinka täällä jaksetaan?» kysäsi hän sitten.
»Hyvin vain. Me tässä mamman kanssa rupattelemme kuutamossa;
vaikka en minä ole suutani avannut, vaan mamma on puhetta pitänyt»,
tuumi Nikkilä hilpeästi.
»Mitä se isä sanoo?» emäntä kysäsi.
»Niin että toimita mamma vieraalle tuoli.»
»Mamma!» nauroi emäntä. »Jo se on tuo isävaari lystikäs», nauroi hän
tuolia etsiessään.
Viion leski istuutui, mutta jäi sanattomaksi. Hän ei tiennyt ei kerrassaan
mitään sanoikseen.
»Te olette alakuloinen. Onko huolenne lastanne Elsaa?» kysyi Nikkilä.
»Minä en ole huolissani hänen tähtensä. Minä uskon, että Jumala
hänestä huolen pitää.»
»Teitä ei enää peloita nuot kamalat kuvat, joita on silmäimme edessä:
sortuneita tyttäriämme.»

»Ei ollenkaan, sillä minä luotan Jumalaan, että hän varjelee Elsan.»
Viion leski vakuutti tämän lujalla ja varmalla äänellä ja odotti mitä
Nikkilällä oli enää sanottavaa. Hänen epäilyksensä tässä olisi
potkimista tutkainta vastaan. Ja Viion leski tunsi sisällistä voimaa alkaa
puhua Nikkilälle kehoittaakseen häntäkin luottamaan Jumalaan, jolle
hän oli uppiniskainen.
»Samalla tavalla kuin te, on Jumalaan turvautunut moni muukin äiti,
jonka tytär on sortunut, vai mitä luulette?» sanoi Nikkilä.
»Vaan ei ole turvautunut täydellä uskolla, koko sielustaan ja
mielestään.»
»Niinkuin te?»
Tuntui Viion leskestä kuin hän olisi joutumassa lutistuksiin Nikkilän
epäilyksien väliin.
Ei hänkään aina täydellä luottamuksella ollut uskonut, epäilys oli usein
voittanut, selitti hän, vaan vakuutti:
»Nyt minä luotan. Jumala armossaan on minulle niin paljon todistuksia
osoittanut.»
»Minua ei ihmetytä teidän luottamuksenne, vaan peloittaa.»
Viion leskeä nauratti, eikähän hän sitä pidättänytkään. Mutta se
kuulosti pahalle hänen omissa korvissaan ja hän muuttui äkkiä
vakavaksi. Hän ei tiennyt mikä pani hänet nauramaan ja alkoi suututtaa
häntä oma käytöksensä. Siitä syytti hän mielessään kuitenkin Nikkilää,
joka tuntui olevan entistään paatuneempi ja kiusaavampi.
Tänne oli hän tullut lohduttamaan, vaan täällä tahdottiin riistää häneltä
omakin lohdutuksensa! Nikkilän puhe tuntui nyt vain ilkeydeltä,
pirulliselta. Viion leskeä alkoi kammottaa täällä olo ja hän nousi
lähteäkseen.
»Se on lystikäs tuo meidän isä», sanoi emäntä, kun huomasi Viion
lesken nauravan.
»Mitä sinä taas kujeilet?» meni hän Nikkilältä kysymään
hyväntuulisena.
»Ei sinulle äiti kulta mitään. Vaan paneppas taas se matto peitteeksi,
tuntuu vilustavan.» Ja kun emäntä oli hänet peitellyt, sanoi hän Viion
leskelle:
»Istukaa vielä, niin puhelemme lämpimiksi.»
Viion leski istuutui uudelleen, tyyntyneenä, vaan asiatonna. Se mitä
hän oli aikonut sanoa, oli jäänyt sanomatta, eikä hänellä enää ollut

halua siihen.
»Teidän naurunne karsi ruumistani. Se muistutti erään toisen naurua,
joka kuitenkin oli pöyristyttävän kamalaa. Minä kerron teille sen: Oli
muuan vaimo, jolla oli tytär niinkuin teilläkin. Hän oli harrassydäminen
äiti niinkuin tekin ja luotti Jumalaan samalla tavalla kuin tekin. Se oli
äitini. Tyttärensä sortui ja sortui syvälle: surmasi salaisesti tekemänsä
lapsen. Kun kamala teko tuli päivän valoon ja äitikin sai sen tietää, niin
rupesi hän nauramaan. Kun tyttärensä tuomittiin, nauroi hän yhä eikä
hän siitä naurusta selvinnyt sen koommin.»
»Mutta eihän Jumala voi olla armoton!» huudahti Viion leski
tuskissaan käsiään väännellen.
»Ihmiset ne ovat armottomia, jotka eivät välitä Jumalan kiellosta eikä
käskystä. Vanhurskaan Jumalan kielto on: elä tapa. Vaan yhtä hyvin
surmataan tyttäriämme niin, että sellainen rikos on jokapäiväinen.
Surmamiehiä on paljon, ja niistä köyhän tyttären maine, kunnia ja siveä
henki ei ole arvokkaampi kuin vanha kinnas, jonka hylkien loukkoon
viskaa, josta ei tule tunnon vaivaa ei kuolinvuoteellakaan, sillä se on
niin vähäpätöinen asia, että sitä ei silloin muista. Surmamiehet
kiihkeinä hiipivät tyttäriemme ympärillä kaataen niitä uhrikseen. Heitä
ei häiritse mikään, ei estä Jumalan kielto, ei peloita Jumalan uhkaus.»
»Mutta Jumala voi varjella vihollisten käsistä», ehätti Viion leski
vakuuttamaan.
»Niin, me ihmiset uskollamme asetumme vaatimaan Jumalalta
mahdollisia jos mahdottomiakin oman mielemme mukaan. Te tiedätte,
että tyttäriämme sortuu yhtä varmasti kuin sodassa kaatuu miehiä. Te
uskotte, että Jumala varjelee teidän tyttärenne. Mutta nuo muut? Eikö
niiden kunnia,