Elegioja | Page 3

verhoo hongikon,
suosilmät niin vietellen läikkyy --

en tule, en tule, mun kiire on:
mulle toiset silmät väikkyy!
Vie polkuni järven pohjukkaan
liki nukkuvan kylän laidan,
siellä
harmaa veräjä raollaan
on keskellä harmaan aidan.
Sen veräjän takana odottaa
ilo, onni ja unhon huuma,
sua odottaa,
sua odottaa,
sinä sydän rauhaton, kuuma!
LEHDOKKI
En joukoin kulkevalle näy,
mun piiloon lehto sulkee.
Ken ilomiellä
yksin käy,
myös ohitseni kulkee.
Vain joskus aikaan kesäkuun,
kun maat ja metsät nukkuu
ja
suviyöhön lumottuun
kun käen kaihot hukkuu,
voi olla että poikasen
tie metsän peittoon johtaa,
hän miettivä on,
murheinen, --
hän katseheni kohtaa!
Mun löytää nuori rakkaus,
kun muiden silmät nukkuu,
kun suvi on
ja juhannus
ja käen kaihot kukkuu.
KAIVATULLE
Oi kaivattuni, saavuttamaton,
kun tuhat vuotta kerran mennyt on,

vaikk' ehkä kaukanakin toisistaan,
on vuotehemme alla saman maan.

Ja tuhat kertaa tuhat vuotta kun
on mennyt yli tomun sun ja mun,

niin ehkä kaaoksessa kaikkeuden
niist' yhtyy toisehensa hiukkanen.

Sen hetken eessä, saavuttamaton,
vuostuhannet vain harhan unta on.

Niin mitä kosmos yhteen vienyt ei,
sen, kaivattuni, ehkä kaaos vei.
UNOHDETTU SOIHTU
Se loimus vielä yksin yössä, kun
jo kaikki toiset oli sammutettu,
ja
juhla leikittynä loppuhun.
Se oli yksin yöhön unohdettu.

Sen ikkunastani ma nähdä voin,
sen liekki näkyi vielä vuoteeseni.

Kun heräsin ma koittehessa koin,
sen sammuvana kohtas katseheni.
Niin oli koko yön se loimunnut
ja hiiltyi aamun nousten hiljallensa,

niin oli taistelunsa taistellut
yön helmass' yksinänsä, hehkuinensa.
0. Sa yksinäinen loimu kesken yön, sa yksinäinen liekki unohdettu, ah,
sadut suurimman on sankartyön yön yksinäisyytehen kirjoitettu!
ELOKUU 1914
Niin nostanut oot sirppis punaisen
sa taivahalle yli kansojen,
niin
oletkin sa tullut, Elokuu!
Sun eessäs kesän valhe paljastuu.

Vuossatain elokuussa, korjuumies,
vuossatain viljaan kulkeva on ties.
Ken uskoi, että siemen keväinen
jo syksyll' antais sadon rautaisen,

ja että viini, äsken kukkinut,
ois rypäleessään verta kantanut
ja että
kyntömiesten huutoihin
syys huutais vastaan torvin vaskisin!
Sa tuntematon Elokuu -- kenties
niin ootkin kylvömiesten kylvömies?

Vuossatain syksyhyn ja talvehen
sa kätket veren kalliin siemenen.

Kun kerran suvi maata tervehtii,
sun laihos ehkä silloin lainehtii!
Niin oletkin sa tullut, Elokuu.
Nyt kaikki turha turhaks paljastuu.

Niin ankarat on askelees, on ties,
vuossatain korjuumies ja kylvömies.

Niin taivahalle yli kansojen
sa nostanut oot sirppis punaisen.
HUOMISEHTOO
Tuli sammui Marnella hiljallensa,
oli uupunut Ranskan ja Saksan
mies.
Moni rekryytti sai tulikastehensa.
Mitä sota oli -- nyt he sen
ties.
Mitä silmin ja korvin he kokea saikaan,
se oli toista kuin
entisaikaan:
ei miehiä, keihäitä, kannuksia,
vain koneita surmaa
suitsuvia,
tulisadetta, sauhua länteen, itään,
mut vihollisesta tuskin
mitään.

Nuor Jacques tuli mailta Touraine'n.
tuli viinipellolta rintamaan.
Oli
pyrkinyt alle lippujen
heti sodan sanoman kuultuaan,
pääs vaivalla
vapaaehtoiseksi,
kun tuhannet syyt ja keinot keksi --
iän puolesta
viel' ei sotamies,
vaikk' intoa kymmenellekin riitti.
Mit' oli elää, nyt
hän ties --
ja siitä hän kaikkia pyhiä kiitti.
Niin yö yli Marnen laskeutui
ja laaksossa sakeat usvat ui.
Mutta
korkealla yli maan
piti tähdet hiljaista vahtiaan.
Ja verkkaan tykkien
sauhu haihtui
ja juoksuhaudoissa vuorot vaihtui.
Tänä yönä Jacques
oli vahdista vapaa,
hän syrjään hiipi, ja vanhaa tapaa
hän
noudattaen paperin
ja kynän etsi käsihin.
Ja kirjaimin suurin ja horjuvaisin
hän piirteli:
»Äitini armahaisin!
Sano vaarille terveiset nää vain:
tänäpäivänä
vihdoin ma tapella sain.
Sano siskolle, että kynttelin
vie eteen hän
Neitsyen alttarin.
Sano Madeleinelle naapurissa,
ett' on mulla hän
aina aatoksissa.
Sinä itse, rakkahin äiti kulta,
ole huoleti -- taas saat
kirjeen multa,
kun huominen päivä käy ehtoolleen.
Te kaikki
kotona -- huomiseen!»
Tuli huomisehtoo, ja taivaallaan
taas pitivät tähdet vahtiaan.
Kuka
nukkui nurmella kalpeana,
niin hiljaisana, niin valkeana?
Se oli
poika Touraine'n.
Kuka tuntee ehtoon huomisen!
VANHA MARKKU
Synkkä vieras oli maassa käynyt,
tuttu vanhastaan ja aina uusi,

tuskaa, kuolemaa ja tulta kylväin:
sota oli käynyt yli Suomen.

Enemmän kuin tehtiin vuosisataan
poies pyyhki yksi vainon vuosi.
Musta karsi oli kyläin herra,

piilopirteissänsä eloon jääneet.
Maa ei
saanut siementä, vain verta
monen kalliin kylvöajan mittaan.

Vielä tohtiako elää, elää
ehkä uutta vainon vuotta varten?
Kevät sentään vielä tohti tulla
kysymättä asehilta lupaa.
Nosti
hennon taimen keskeen karren,
silmut koivuhun ja urvut leppään,

nurmetutti hautakummut, jotka
kansan parhaan elinvoiman kätki.
Kevään kanssa tuli vanha Markku
pakopirtistänsä, missä yksin

perhekunnastansa eloon jäänyt
oli talven tautituhon jälkeen,

niinkuin metsäpalon jälkeen joskus
harmaa honka seisomahan jääpi,

missä kulo kaataa nuoren metsän.
Kylää etsi -- rauniot vain löysi,
löysi paikan, missä muinoin seisoi

Ison-Markun talo, kylän vankin,
löysi navetan ja aitan sijan,
pihan
löysi, missä muinoin leikki
suvun kymmenkunta nuorta vesaa.
Nokkosia kasvoi saunan kiuas,
kumollansa oli kaivon kehä.

Entisellään yksin humalisto,
upeana, niinkuin uhallakin.
Seisoi raunioiden kesken Markku,
jalallansa siirsi hiiltä, missä

kerran kodin liesi lämpis. Kaikki
oli hajoitettu tuuleen, tuhkaan.

Eipä liioin surrut vanha Markku,
suri sitä yksin, ettei hänkin

maannut mullan alla muiden kanssa.
Tuolla pisti esiin sahran kynnet.
Vielä peltohonko kiinni käydä,

kyntää, kylvää -- ketä varten? Vanhus
oli valmis kuolemalle, niinkuin

sirpille on tuleentunut tähkä.
Siellä täällä raunioilla liikkui
joku rauhatonna haeskellen
niinkuin
varjo vainajien mailta.
Väsyneitä vanhuksia taikka
vaimoja ne oli.
Markku istui
kaivon kannelle ja katsoi peltoon,
joka tallattuna lepäs.
Päivä
loisti leppoisasti raunioihin.
Kiurun laulu kuului korkealta

niinkuin kaukahisen toivon ääni.
Vielä menneist' elämäänkö oisi?

mietti Markku.

Samassapa juoksi
häntä vastaan pieni liinatukka,
poika, huoletonna
risoissansa,
kädessänsä rukiin siemeniä,
joita pureskeli. Lapsi niitä

ojenteli myöskin vaarin nähdä.
Luojan ihme -- puhtahinta viljaa!
Nosti Markku polvellensa pojan.

Tunsi vielä lämmön veressänsä.
Viel' ei ollut kaikki toivo mennyt.
Oli siemen, oli lapsi vielä.
Nousi paikaltansa vanha Markku,
kävi kiinni sahraan kaksin käsin,

väänsi raudan raunioiden alta,
seisoi ase kädessänsä hetken
kodin
pihamaalla, katsoi peltoon,
joka vanhaa vaalijaansa vuotti.
Tunsi kotiin tullehensa Markku,
tunsi, että vielä elää tahtoi.
Oli
siemen, oli lapsi vielä.
Korkealla, kaartain kylän yllä,
lauloi kiuru kevään kyntövirttä.
RUNO VAPAALLE PUOLALLE
Verkkaan vapauden oras itää:
vuosisatain roudan sulaa pitää

hurmeen lämmöstä ja kyynelten.
Vuosisadat kesti talven yötä,

vuosisadat salattua työtä
suuren kevään, kansain keväimen.
Niinkö tulitkin sa ihanaisin!
Mielin janoovin ja isoovaisin,
vapaus,
me käymme vastahas.
Nimees