Aarniometsaen Sydaen | Page 2

olisi ollut
kaupunkilaisia, kylänmiehiä tai vain pienen maatalon omistaja, niin
hyvän huolen hän olisi pitänyt kunnon aseista, ennenkuin lähti
tunkeutumaan päivämatkan päähän ikimetsien sydämeen. Mutta hän oli
tukkimiehiä, eikä siis kuulunut kokonaan metsälle eikä aivan
aukeillekaan maille. Talvensa hän vietti aivan syvimmillä saloilla
tukkileirissä vertaistensa keralla, hengenpitiminään suolattu sianliha,
pavut ja kuuma leipä; hän oli silloin päivän pitkän uupumattomine
kirveineen liian uutterassa työssä, joutuakseen sotimaan metsän
karvallista ja höyhenellistä kansaa vastaan. Kesät hän oli auran ja
viikatteen parissa kyläkunnassa pienellä, puoleksi raivatulla palstallaan.
Hän ei siis tuntenut tappamisen halua, sen enempää kuin pelonkaan

vaistoa, kun hän puolueettomana ja välinpitämättömänä kulki näiden
hiljaisten, vaikk'ei silti elottomain maisemain halki. Elottomia ne eivät
olleet, sillä aarniometsällä oli omat, tosin piilevät asukkaansa. Vaikka
tämä vakavan näköinen vanha tukkimies olikin huomaavainen ja
tarkkanäköinen ja metsän elämään perehtynyt, niin ei hän ympäröivässä
levossa nähnyt olevan muuta kuin puunrunkoja, kaatuneita lahoja
ruhoja, sammalmättäitä ja sekavia pensastiheikköjä. Hän oli
havainnut,--ja sitäpä ei ensikertalainen havaitsekaan,--erotukset
valkokuusen, mustan kuusen ja jalokuusen, harmaan koivun ja
keltaisen koivun, [Footnote: Suomennamme nimet kirjailijan
käyttämistä amerikkalaisista nimityksistä, vaikka ne ovatkin häälyvät ja
voivat tarkottaa eri muunnoksia. "Valkokuusi" on Picea canadensis,
jolla on lyhyet sinivihreät neulaset ja hoikat kävyt; "musta kuusi" Picea
mariana, hoikka leveäoksainen, tummanvihreä puu, jolla on taajat
havut ja munuamaiset kävyt. Keltakoivulla, Belula lutealla on harmaa
tai keltainen kiiltävä tuohi ja vaaleanruskea puuaine. Mitä lajia "harmaa
koivu" tarkoittaa, sitä on vaikea sanoa. Sekä koivuja että kuusia ja
jalokuusia (_Abies_) on Pohjois-Amerikassa hyvin monta lajia. (Suom.
muist.)] lehmuksen ja heisipuun välillä; ja jäkälistä, joita oli kasvanut
veistettyjen pilkkojen reunoihin, hän vaistomaisesti osasi lukea niiden
kasvukausien luvun, jotka olivat näitä vanhoja, viitoiksi veistettyjä
kirveen arpia pienennelleet. Mutta kaikista näistä metsätiedoistaan
huolimatta hän luuli olevansa yksin. Hän ei aavistanutkaan että häntä
vaanivat monet silmät.
Hänen matkansa toden teolla oli hyvin monen elävän olennon huomion
polttopisteenä. Ne piileksivät katseet, jotka hänen liikkeitään seurasivat,
olivat toiset pelokkaan vihamielisiä, toiset voimattoman kostonhimoisia,
toiset välinpitämättömiä; mutta kaikki vierastelevia. Kaikki olivat yhtä
mieltä siitä, että oli paras pysyä näkymättömänä; kaikki sen vuoksi
noudattivat järkähtämätöntä liikkumattomuutta ja noin sanoaksemme
upposivat yleiseen äänettömyyteen.
Sepelpyy, laajalti kulkenut lintu, joka tunsi kyläkunnat ja niiden tuimat
vaarat, piti miestä silmällä harmistuneen pelokkaana. Ei se ilman
tarkotusta lentää vikertänyt polkua pitkin niin suurella melulla,
varottaen kaikkea metsäkansaa. Se pelkäsi tämän harmaan

ihmisolennon ilmestymisen ehkä tietävän, että pian tulisi niitä pitkiä
mustia keppejäkin, joista pöllähti savua ja lähti kova ääni, kun niillä
jotakuta osotettiin. Se piilotteli itseään, kunnes sen ruskeat pilkulliset
höyhenet olivat melkein yhtä istuinpaikan täpläisen ruskean kuoren
kanssa; mutta vikkelät silmät tarkkasivat kaiken aikaa muukalaisen
vähintäkin liikettä.
Pähkinänakkeli, joka oli kävellyt petäjän pystysuoraa runkoa suoraan
korkeutta kohti, jähmettyi muukalaisen askelien äänestä ja kurkisti
häntä tiukasti puunrungon takaa. Sen silmä oli kuin musta kysyvä piste.
Se ei ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään tämän kömpelön ja hitaasti
liikkuvan olennon kaltaista, mutta se tiesi, että tämä olento oli
vaarallinen. Pieni liuskeenkarvainen pää, joka teräväkulmaisesti ulkoni
kuoresta, ei näyttänyt sen kummemmalta kuin oksan tyngältä tai
käävältä; mutta tällä oksan tyngällä oli se kumma tapa, että se tasaisesti
kiersi puun ympäri sitä myöten kuin tukkimiehen matka edistyi, niin
että kulkija oli alati näkyvissä.
Yhtä uteliaina, mutta pelosta väristen, tirkisteli hänen kulkuaan kaksi
tarkkaavaista metsähiirtä skunkin kaalin leveän lehden alla istuen
tuskin puolen sylen päässä polusta. Toisen viikset koskivat toisen
kuonoon, johtaen siihen kauhun sykäyksiä ja väristyksiä sen mukaan
kuin mies tuli lähemmäksi, yhä lähemmäksi, kohdalle--ja meni ohitse.
Hiiret eivät olisi rikkoneet heimonsa ensimäistä perintätietoa
vastaan,--että se, joka istuu hiljaa, istuu näkymättömänäkin--ellei sokea,
mistään välittämätön saappaankorko olisi kerrassaan uhannut niitä
musertaa.
Vähän kauempana polusta, leviävän rautapuutiheikön [Footnote:
Pohjois-Amerikassa on sangen monta sellaista puulajia, jota kovan
syyaineensa vuoksi sanotaan "rautapuuksi". (Suom. muist.)] alla,
kyykki jänis ruskahtavalla sammalpohjalla, korvat aivan litteinä selkää
pitkin. Sen silmät vahtivat inholla jopa melkein uhmalla tätä raskasta
suurta olentoa, joka liikkui niin suurilla ponnistuksilla ja semmoisella
melulla. "Tuo ei ainakaan", ajatteli jänis halveksien, "pääsisi
vihollistaan pakoon". Vieno ilman henki, joka huomaamatta huokui
kautta metsän, toi miehen hajua jänön piilopaikkaan, ja sai tämän

herkät sieraimet nopeasti liikkumaan inhon tunteesta. Mutta äkkiä tuli
tuoksaus toistakin hajua; ja jänö näytti samalla käpertyvän puolta
pienemmäksi, sierainten jäykistyessä suuriksi.
Se oli portimon haju-jänikselle ilmetty kalman tuoksu. Mutta se haihtui
silmänräpäyksessä, ja silloin jänön tarkka silmä näki, mistä se tuli. Sillä
toisin kuin kaikki muu metsäkansa liikkui portimo. Se kulki tasajalkaa
miehen kanssa, parin sylen päässä polusta. Mutta niin hyvin sen värit
sulivat ympäristöön, niin varjomainen oli sen liikunto äänettömässä
siroudessaan, ettei mies sitä kertaakaan huomannut. Portimo tuijotti
tunkeilijaan häijyllä vihalla, mutta ison tukkimiehen onneksi eivät
portimon voimat, vaikkapa olivatkin valtavat eläimen ruumiinkoon
suhteen, kuitenkaan olleet minkään arvoiset sen häijyyn sisuun verraten.
Muutoin olisikin tukkimiehen matka päättynyt siihen paikkaan ja
kirjava mytty olisi jäänyt polulle hiirien viikkoiseksi ihmeeksi.
Portimo kulki nyt minkin [Footnote: Minkki (_Putorius visson_) on
portimoa paljon suurempi. Sen varpaiden välissä on uimaräpylät. Paitsi
kaloja se syö mielellään kanoja. (Suom. muist.)] vielä lämpöisen hajun
poikki,