Valkaman perhe | Page 2

Kun nyt Verner Arnold tätä muisteli, hymähti hän. Sellaisia
"naisystäviä" hänellä oli ollut paljon, paljon --.
Hupaisesti oli matka kulunut. Perillä, Valkaman isossa salissa
tanssittiin ja remuttiin koko yö. Seuraavan päivän vieraat nukkuivat,
söivät sitten vahvan päivällisen ja pimeän tullen poistuivat.
Mutta sillä välin oli tapahtunut jotain merkillistä. Vierasten joukossa oli
ollut nainen, jonka Arnold näki ensi kerran eläessään. Se oli istunut
erään sohvan vieressä tuolilla, noussut siitä niin solakasti ja kauniisti,
kun hänet Arnoldille esitettiin.
-- Neiti Ester Lilieroos...
Arnold muisti sen niin selvään. Hän oli puristanut Esterin kättä niin
lämpymästi, että lähelläolevat sen huomasivat. Ja sitten ... sitten alkoi
valloitus.
-- Pelasta minut, Ester, pelasta... huokasi Arnold, ja hänen kasvonsa
kirkastuivat.
Talven kuluessa oli Arnold usein käynyt Esteriä tervehtimässä,
lahjoittanut hänelle uusia pukuja, koruja ja kirjoja. Vihdoin he pääsivät
lähemmin tutuiksi. Mutta kerran sitten heidän ajellessaan yritti Arnold
Esteriä suutelemaan... Nuolen nopeudella hyppäsi Ester reestä ja katosi
illan hämärään.
Arnold suuttui, oli pitkät ajat Esteriä etsimättä, sillä sellainen nolaus oli
hänelle sattunut -- ensi kerran.
Ylpeä oli Arnold. Hän tahtoi hyvitystä, laittoi pidot pitojen perästä,
kutsui vieraat ja kävi itse orhillaan Esterin noutamassa, sillä Ester ei

sovinnon tultuakaan suostunut lähtemään Arnoldin kanssa kahden
kesken yksinäiseen Valkamaan.
Kerran -- Arnold säpsähti tätä muistellessaan -- kun tanssin jälkeen
vieraat vetäytyivät väsyneinä nukkumaan, oli Arnold, rohkean iloisella
tuulella ollessaan, kutsunut Esterin yksinäiseen huoneeseen.
-- Minulla on sinulle salaisuus, oli Arnold sanonut.
-- Mikä se on? Ester iloisen uteliaana oli kysynyt.
-- Tulehan!
-- Tulen!
Ja Arnold oli ottanut esille pöytänsä laatikosta kultaisen rannerenkaan.
Se soveltui niin mukavasti Esterin ranteeseen.
-- Tämä on ollut niin kauvan minulla, ota se muistoksi minulta.
-- Minulle se on liian komea.
-- Etkö huoli siitä?
-- Jos välttämättömästi tahdot.
-- Tahdon!
Alas katsoi Ester, kiihkeänä häntä vaani Arnoldin katse. Esterin käsi
vapisi, kun hän kiitoksia lausui, sitten ovelle kääntyi poistuakseen.
-- Ester, emmekö ole ystäviä?
-- Olemme!
Esterin ääni värähteli. Arnold karkasi kiinni häneen, mutta Esterin
vapiseva käsi ehkäisi suutelon. Peremmäksi talutti Arnold Esteriä,
mutta silloin singahti kultainen rengas seinään ja putosi kimmahtaen
lattialle.

-- Katso, tuossa on korusi, sanoi Ester varmasti sormellaan osottaen,
sitten ovesta katosi ja salin yli juoksi.
Seuraavana päivänä ei Arnoldin tarvinnut Esteriä saattaa. Ennen
muiden heräämistä hän oli poistunut.
Mutta sitten pääsiäisenä sai Arnold häneltä ensi suutelon. Ester antoi
sen sen jälkeen, kun Arnold oli vakuuttanut häntä rakastavansa aina
kuolemaan saakka...
Arnold oli sittenkin voittanut, mutta tämä voitto oli tuottanut hänelle
velvollisuuksia, hänen mielestään nyt hauskoja velvollisuuksia.
Pursi oli kulkenut sillan alatse ja kaartoi niemen kärkeä, jonka takaa
kaupunki pistäytyi näkyviin.

2.
Ester Lilieroos oli kotiopettajattarena pormestarin perheessä. Hän oli
saanut pienen sievän huoneen asuttavakseen. Se oli hänen oma
valtakuntansa, jossa hän sai järjestää kaikki oman makunsa mukaan ja
jossa hän yksin ilonsa hymyi ja ikävänsä itki.
Ester oli kaunis ja miellyttävä. Taivaan sinestä olivat hänen syvät, isot
silmänsä ja hiuspalmikon vienon vaalea väri sopi niin hyvin
somistamaan hänen valkoista kaulaansa. Rinta kohosi kaartuvana ja
leuvan päässä oli herkkä kuoppa, posket olivat pehmoiset kuin sametti.
Kun häneen katsoi, niin luuli näkevänsä kesäillan haaleankaihoisan
hämärän.
Hän istui pöytänsä ääressä katsellen tummaverisen miehen kuvaa. Kirje
oli toisessa kädessä. "Rakastuin sinuun ensi näkemästä. Etkö muista,
kuinka kättäsi puristin, kun sinulle minut esiteltiin", niin oli kirjeessä.
Muistihan Ester sen varsin hyvin, mutta hän ei sitä ymmärtänyt silloin.
Ja hän jatkoi lukemistaan:

"Sitä suuremmalla syyllä voit ymmärtää tulisuuttani noina parina
kertana, kun en jaksanut hillitä itseäni."
Ester katsoi kuvaan jälleen. Tuo mies, jonka kuva oli hänellä edessään,
rakasti häntä niin tulisesti. Hän painoi kuvan rintaansa vasten ja kohotti
katseensa korkeuteen...
Ovi oli hiljaa avautunut, ja Verner Arnold seisoi kynnyksellä
ihannoiden rukoilevaa morsiantaan.
-- Verner, kuinka sinä minua säikäytit, huudahti Ester ja heittäytyi
hänen kaulaansa.
-- O, miten olet kaunis, Ester!
He istuutuivat sohvalle. Ester nojasi häneen luottavasti. Vernerin
hengitys oli kuuma. Mutta keskustelu sujui huonosti.
-- Katso minun töitäni, Verner!
Ja Ester otti esille ison koruompeluksen, käänteli sitä Vernerin edessä
selittäen hänelle, mitä oli jo ommeltu ja mitä oli vielä jälellä. Hän
oikein innostui puhumaan. Verner ei vastannut hänen kysymyksiinsä,
Verner ei kuullut hänen puhettansa, hän vain tuijotti Esteriin.
-- Miksi et sano mitään, etkö pidä tästä...?
Mutta kun Ester katsahti häneen, putosi työ hänen kädestään lattialle ja
tietämättään hän peräytyi pari askelta.
-- Verner...!
-- Ei Ester, ei se ole mitään. Kuule, tule syliini, tule! puhui Verner.
Ja hän veti Esterin syliinsä, katseli häneen tulta säihkyvin silmin,
suuteli hänen kaulaansa, rintaansa...
-- Verner, minä pelkään sinua.

-- Et saa peljätä. Minä rakastan sinua, minulla on sinua aina ikävä,
katkera kaiho täyttää rintani joka hetki, kun en sinua saa nähdä.
-- Mikä sinua vaivaa?
-- Ikävä, tuska, loppumaton tuska. Kuule, Ester, lähde nyt Valkamaan
kanssani, lähde, olethan sinä minun, minun...
Mutta punastuen vastasi Ester:
-- En vielä, Verner.
-- Sinun täytyy.
Ester painoi päänsä Vernerin rintaa vasten ja alkoi nyyhkiä. Verner
suuteli kuiviksi hänen kyyneleensä, asetti hänet sohvalle istumaan,