Vaaralla - Kuvia laitakaupungilta | Page 3

sen patruunin edessä kuulu vale menestyvän.
Silmistä kuului näkevän heti, ja se katsookin niin terävästi silmiin. Ja
sitten se kuuluu rumaksi rupeavan, jos näkee vilppiä hiventäkään.»
»Vai niin.»
»Joo. Ei se vinoa meininkiä salli.--Niin, niin tuota, meillä kävi tuumat
hyvin pyöreiksi, että mitä tehdä. Vaan Jannelta saatiin kirje ja siinä
valtakirja nostamaan hänen kahden kuukauden palkkansa konttoorista.
Poika oli säästänyt kaikki ansionsa, vaikka ei siitä ennen ilmoittanut
mitään. Kirjeessään sanoi, että kohtahan se on maksun aika patruunille,
ja kun isällä on luultavasti ollut yhtä vähän ansiota sen jälkeen kuin hän
lähti, niin tarvitsette nyt. Sitä varten on hän säästänyt joka pennin.»
»Vai on Janne taas kirjoittanut?» kysyi Nikkilän emäntä, vaikka oli jo
muualtakin kuullut, että Latut ovat saaneet pojaltaan kirjeen ja itse oli
Nikkilälle sitä kertonut. Hän kysyi vähän niinkuin önkyissään ja oli
hyvin vakavan näköinen.
»Joo. Toissa päivänä me sen saimme, vaan ei ole ollut aikaa käydä sitä
näyttämässä», selitti Latun emäntä anteeksi pyytävällä äänellä. »Ja
minä luen sen teille nyt kun olette täällä.»
»Lukekaa, vaan saattepa käydä Nikkilällekin lukemassa, kun saatte
aikaa», sanoi Nikkilän emäntä ja oli jo hyvän tuulen näköinen.
Kun kirje oli luettu, sanoi Nikkilän emäntä melkein samaa kuin aina

ennenkin:
»Siellä se Janne seilaa. Siellä se seilaisi meidänkin Janne, jos olisi sille
elämän päiviä suotu. Merelle senkin mieli paloi. Ja yhdessähän ne
teidän Jannen kanssa olivat siellä meidän kartanolla aina laivasilla. Ja
minä muistan aina, kun meidän Janne puheli isänsä kanssa ja kehui,
että hänestä tulee merimies, ja sanoi: 'Atlantille tämän pojan mieli tekee,
siellä ei risut silmään pistä!' Mistä lie kuullut merimiehiltä tuon
hokeman», ja Nikkilän emäntä nauroi ja silmät räpätti ja vielä sitten
kertoi: »Atlantille tämän popin mieli tekee, siellä ei risut silmään
pistä.»
Vaan nauru häipyi muodoltaan, miettiväisen näköiseksi painui, asetti
käden leuan tueksi ja nyökytteli ruumistaan. Silmät vesistyivät ja
kyyneliksi herahtivat vedet silmänurkkiin. Kämmenpäihinsä hän ne
kuitenkin pyyhki, ennen kuin kerkesivät lähteä poskipäitä kostuttamaan,
nousi seisaalleen ja sanoi:
»Tottapa se ei ollut niin sallittu.»
Latun emäntä ymmärsi täydellisesti hänen ajatuksensa ja sanoi
lohduttaen:
»Yksi murhe on suotu yhdelle, toinen toiselle.»
»Niin kai, niin kai.--No hyvästi.»
»Hyvästi, hyvästi.--Sepä oli, kun ei sattunut nyt olemaan.
Lauantainahan ukko saisi sieltä työpaikastaan, vaan on siihen vielä
aikaa», sanoi Latun emäntä säälin äänellä ja lopuksi: »Mistähän te
poloinen sen nyt saatte.»
»No, ehkä minä jostakin saan», arveli Nikkilän emäntä.
Vaan ei hän todellakaan tiennyt, mistä mennä, ja mielessään jo kuvaili
miten ryöstömies tulee ja kirjoittaa lehmän ja miten se sitten myödään.
»Kun minä tästä nikarasta pääsisin, eikä suinkaan se nyt niin mene,
etten minä siitä jotenkin pääse siitä nuljahtamaan», tuumi hän hiljaa
supattaen itsekseen.
Hänen mieleensä johtui taas Karénin rouva. Siitä tiedettiin, että se on
upporikas leski ja köyhät sitä kehuivat, sillä se jouluna jakoi köyhille
ruokaa. Ja Nikkilän emäntä oli jotakin kuullut semmoista, että Karénin
rouva on päänä jossakin rouvain yhdistyksessä, joka auttaa tarvitsevia.
Hän oli aina puutteen kohdalla ollessaan aikonut mennä pyytämään
tältä rouvalta lainaa, vaan jäänyt menemättä tähän asti, kun sai muulta
tai muuten neuvottelemalla pääsi tinkapaikan sivu. Nyt hän taas mietti

mennäkseen ja se tuli tehdyksikin.
Hyvä toivo tempasi hänet lähtöön, ettei hän huomannut olevansa
matkalla rouvan luo ennen kuin keskikaupungilla, ja alkoi tuumia,
missä oikeastaan rouva asuikaan. Sen tarkempaan hän ei tiennyt tuon
hyvän ihmisen asunnosta kuin että se on iso, komea talo
keskikaupungilla.
Aurinko paistoi pitkin valtakatuja, paahtoi kuumasti. Tuulen henkeä ei
tuntunut kuin katujen risteyksessä mieto löyhähdys. Ja kaupunki näytti
täällä autiolta ja tyhjältä. Siellä täällä asteli joku herra keppiään
venyttäen tai kulkea sukitti joku piikaihminen. Rumpari ja poliisi täällä
parasta aikaa liikkuivat, ilmestyivät milloin mihinkin kadun kulmaan
julistamaan julistettavaansa. Kukaan ei heitä kuunnellut. Jos joku sattui
kautta kulkemaan kun ilmoitusta parhaillaan luettiin, niin ei päätään
kääntänyt, meni vain menojaan. Turhaan täällä rumputettiin verojen
rästi-ylöskantoa.
Nikkilän emäntä kuleksi tietämättä minnepäin oikein menisi, eikä
sattunut ketään lähelle, keitä olisi kysynyt. Lähempänä ei nähnyt muita
kuin muutamia ylimaalaisia, pari poikasta ja tyttösen, jotka tulivat
muutaman porvarin portista ja viittailtuaan hetkisen lähtivät juosta
hilkuttelemaan kadunkulmaan, missä paraikaa rumputettiin, ja sen
ihmeen nähtyään astuivat rantakaupungille, jonne poliisi ja rumpari
katosivat vähän ajan perästä. Autiot kadut jäivät entistä autiommiksi.
Emäntä poikkesi kadulta toiselle ja koetteli katsella, mikä näyttäisi
Karénin rouvan talolta, ja odotteli, että jonkun tapaisi, jolta kysyä. Ei
viitsinyt mistään talosta mennä kysymään ja autioitahan nuo useimmat
olivatkin, liitumaalissa ikkunat eikä ristin sielua näkynyt kartanolla.
Kiire hänellä oli, poltteli se toivo, että rouvalta saa avun.
Hän kuvitteli, että Karénin rouva, laiha, mustakulmainen ihminen, on
hyvin ystävällinen, käskee istumaan, kyselee ja kun hän sitten kertoo
asiansa, niin rouva heti, että: »joo, tokihan sitä nyt tuon verran sopii
auttaa vaikka ketä».
Tuntui vähän oudolta, kun hän vihdoin sai tietoonsa Karénin rouvan
talon ja lähti kulkemaan sinne. Mieli vähän epäilyttämään. Vaan kun
hän ajatteli, että miksipähän ei rouva häntä auttaisi, kun se muitakin
auttaa, ja hän ei tahdo kuin lainaksi, niin hävisi kaikki epäilys, niin että
keittiön portaita