Torquato Tasso | Page 2

tekojansa punnitaan; tai johtuu
keskustelu tieteeseen, mi kokemuksen kautta laajentuen ei yksin
hyödytä, vaan jalostaa: kuin puhe arvollisten vaihteleekin, ma seuraan
mielelläni, vaivatta. Viisasten väittelyä iloin kuulen, kun voimista, jotk'
ihmisrinnan tuskaan ja autuutehen voivat liikuttaa, käy puhe sointuva ja
innokas; tai ajattelijan kun puhumaan saa ruhtinasten maineen-,
vallanhimo, ja silloin äly hieno, joustava, kuin ainoastaan viisaan
miehen on, meit' opettaa, ei harhaan meitä vie.
LEONORA. Ja tämän vakaan keskustelun jälkeen suo tyynen
virkistyksen korvalle ja sydämelle säkeet runoilijan, jok' armaat, nuoret
tunteet elämään virittää sielussamme lempein soinnuin. Maat laajat
vallitsee sun ylhä henkes, mun aina mieluisinta viipyä on runouden
saaren lehdikoissa.
PRINSESSA. Se kaunis maa, on mulle kerrottu ja uskoteltu, parhaiten
vain myrtin saa kasvamaan. Ja vaikka runottaret on lukuisat, niin
harvoin etsitään heist' ystävää ja leikki toveria, vaan mieluumpi ois
nähdä runoilijaa, jok' karttain pakenevan näyttää meitä ja jotain etsivän,
jot' emme me, ja ehkei hänkään itse täysin tunne. Ois silloin hupaisaa,
jos meidät kohtais hän hetkell' oikealla, meissä huomais ihastuin
aartehensa, jota etsi hän kauan turhaan maat ja mantereet.
LEONORA. En pilastasi pahastua voi; sen kärki sattuu tosin, mutt' ei

syvään. Mä miehen ansioille arvon suon, ja teen myös Tassolle vain
oikeutta. Pois näiltä mailta kaipaa katseensa; ja korvans' yhteissoinnut
luonnon kuulee, mit' tärjoo aikakirjat, elämä, hän kohta siihen kiintyy
sydämellään: hän hajallisen kokoo mielessään, tunteellaan elottoman
elävöittää. Hän usein halveksitun koroittaa, mi ennen arvon sai, sen
tyhjäks näyttää. Tään taikapiirin haltijana käy tuo kumma mies, ja
kanssaan kulkemaan meit' innostaa ja aatoksemme kietoo: hän
lähestyinkin meistä kauas jää, hän näyttää meitä katsovan ja näkee vain
henki-ilmestyksen sijallamme.
PRINSESSA. Sä hellävaroin kuvaat runoilijan, unelmain hentoin
mailla kulkevan. Vaan myöskin todellisuus hänen mieltään, ma luulen,
voimakkaasti kiinnittää. Ne kauniit laulut, jotka siellä täällä näemme
puihin kiinnitettyinä, --kuin kulta-omenat Hesperian uuden ne
tuoksuu,--mielestäs ne eikö ole hedelmät jalot tosi-rakkauden?
LEONORA. Myös mua viehättää nuo kauniit lehdet. Vain yhtä kuvaa
mielin rikkahin hän aina ihannoipi lauluissansa. Hän tähtein
kirkkahasen kunniaan sen ylentää, sen eessä kumartuu kuin taivaan
pilvein päällä enkelit; hän niittyin hiljaisuudessa sit' etsii ja seppeleiksi
sitoo kukkaset. Kun rakastettu poistuu, pyhän hohteen saa polku, jalan
kauniin koskettama. Kuin satakieli lehväin peitossa hän lemmensairaan
rinnan valitusta saa lehdot, ilmat soimaan sulontäyttä: tuo tuska, kaiho
sointuva, ei käy se ohi korvan,--sydämeen se koskee.
PRINSESSA. Ja ihannoimansa jos tuo hän ilmi, hän sille antaa nimen
Leonora.
LEONORA. Se nimi sinun on, kuin minunkin. Ma pahastuisin, jos se
toinen ois. Sen kaksoismerkityksest' iloitsen: niin voi hän tunteensa sua
kohtaan peittää. Oon tyytyväinen, että minustakin tään nimen sointu
häntä muistuttaa. Ei siitä lemmestä nyt puhe ole, mi kokis yksinomaan
vallita ja omanansa pitää ystävätä ja kademielin muilta vartioida. Kun
ajattelee mielin autuain sun ylevyyttäs hän, myös iloitkoon mun
keveemmästä olennostani. Meit' ei hän rakasta--suo anteeks sana!-- hän
ilmain äärilt' etsii lempimänsä ja meidän nimeemme sen yhdistää. Hän
meihin tuntehensa tartuttaa. Me muka rakastamme miestä, vaikka vain
korkeinta kanssaan rakastamme.

PRINSESSA. Oot syventynyt tähän tieteeseen ja lausut asioita,
Leonora, jotk' korvihini vain jää kaikumaan, ja vaivoin aatoksiini
mukautuvat.
LEONORA. Kuin? Platon oppilasko ymmärtää ei voisi lörpötystä
maallikon! Kai lienen liian paljon erehtynyt, mut tiedän: myöskin totta
joukoss' on. Se jalo koulu lempeä ei kuvaa, kuin toiset, lasna
hemmoteltuna; hän nuorukainen on, ja morsiona on hällä Psyyke;
jumal-neuvostossa hän jäsen on. Hän rauhaa sydänten ei häilähdellen,
petollisna riistä; ei heti kiinny muotoon kauniiseen sen sulon
hurmaamana hän, eik' inho myös mieltään täytä, kun on hurma poissa.
PRINSESSA. Jo saapuu veljeni! Ei tietää saa hän, mihin taaskin
kääntyi puhelumme; hän meihin kohdistaisi pilansa, kuin ennen ivasi
hän pukujamme.

TOINEN KOHTAUS.
EDELLISET. ALFONSO.
ALFONSO. En Tassoa, jot' etsin, mistään löydä, en edes täältä--teidän
luotannekaan. Te hänest' ehkä jotain tiedätte?
PRINSESSA. Näin eilen häntä vähän, tänään en.
ALFONSO. On vika vanha hänessä, ett' yksin hän mieluimmin on,
seuraa paeten. Jos suonkin hälle, että ihmistouhun hän hylkää rauhan,
vapauden vuoksi ja tarkkaa oman henkens' ääntä vain, niin tyytyä en
enää voi, kun hän jo ystäväinkin seuraa välttelee.
LEONORA. Jos erehdy en, moittees, herra, kohta sa ilomielin vaihdat
kiitokseen. Näin kaukaa tänään hänet kirjoinensa, hän tauluun kirjoitteli
käydessään. Hält' eilen jonkun vihjauksen sain ja valmiiks siitä arvaan
teoksensa. Vain pikkupiirteitä hän huolittelee, sun suosios, niin kalliin
hänelle, nyt vihdoin arvokkaasti palkitakseen.
ALFONSO. Hän tervetullut olkoon, jos sen tuo, ja vapautta saakoon

pitkäks aikaa. Niin hartahasti seuraan hänen työtään, niin paljon
iloitsen--ja täytyykin mun iloita--suurteoksestaan, että vain kasvaa
kärsimättömyyteni. Ei lopetetuks saa hän, valmiiks ei, hän yhä korjaa,
vitkaan etenee, taas pysähtyy ja toiveet turhiks tekee: nään mielipahoin
loittonevan ilon, min luulin lähellä jo olevan.
PRINSESSA. Mä kiitän huolellista kainoutta, joll' eespäin verkalleen
hän tietään käy. Vain runotarten suosio ne auttaa, niin monet säkeet,
lujaan sointuliittoon. Ja pyrkimys vain yks on mielessään: ett' eheäksi
runo pyöristyisi. Ei kasata hän tahdo taruja, jotk' kiehtoin huvittavat,
lopulta vain tyhjäin sanain sointuun rauetakseen. Suo hänen olla, veli!
Ajasta ei riipu arvo hyvän teoksen; ja jott' ois