Runot; Lyhyet kertomukset

A free download from www.dertz.in

The Project Gutenberg EBook of Runot; Lyhyet kertomukset, by
Aleksis Kivi
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Runot; Lyhyet kertomukset
Author: Aleksis Kivi
Release Date: July 14, 2004 [EBook #12907]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
0. START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK RUNOT;
LYHYET KERTOMUKSET ***
Produced by Tapio Riikonen
RUNOT; LYHYET KERTOMUKSET
Kirj.
Aleksis Kivi
1916.
SISÄLLYS:
Mansikoita ja mustikoita -albumissa julkaistut runot
Unelma
Kaunisnummella

Kanervala
Saatesanat
Kanervankankaalla
Keinu
Joulu-ilta
Eksynyt impi

Anjanpelto
Karhunpyynti
Helavalkea
Äiti ja lapsi
Rippilapset

Uudistalon-perhe
Ruususolmu
Mies
Niittu
Ikävyys

Metsämiehen laulu
Kirjallisessa Kuukauslehdessä julkaistut runot
Tornin kello
Ensimmäinen lempi
Lintukoto
Kaukametsä

Sunnuntai
Uneksuminen
Sota
Onnelliset
Pohjatuuli
Lapsi

Alma
Myrsky
Jälkeenjääneet runot
Immen unelma
Impi ja ryöväri
Jäähyväiset
Kesä-yö
Pilvilaiva

Suomenmaa
Härkä-Tuomo
Paimentyttö
Atalantta
Oli mulla
kulta kaunoinen
Kontiolan kaski
Lyhyet kertomukset
Koto ja kahleet
Eriika
Vuoripeikot
MANSIKOITA JA MUSTIKOITA -ALBUMISSA JULKAISTUT
RUNOT
UNELMA
Kerta seisoin, niin näin unta,
Meren reunal vieraas maas;
Etääl
siinti koti-ranta,
Sinne mielin tulla taas.
Mutta uni, joka ensin
Vei mun maastain, immestäin,

Hänen
siivillänsä lensin
Jälleen koti-maahan päin.
Siirsin mielel intovalla
Pojes Suomeen ihanaan,
Siirsin vinhast
pilvein alla,
Siks kuin löysin kunnasmaan.

Tuima tuuli pilvet poisti,
Kaunis päivä paisto taas;
Vuori loisti, viita
loisti,
Koski pauhas koti-maas.
Impein eteheeni väikky:
Silmä iski salamoi,
Kiharien yössä läikky

Otsa niinkuin aamun koi.
Ihastelin otsan aamuu,
Mesi-huulii suutelin.
Suutelinko taivon
haamuu?
Hekumasta heräsin.
KAUNISNUMMELLA
Tapauksen tahdon kertoo, vaik'ei juuri
Ihmeellisen, mutta lempeän ja
hellän.
Äiti, lapsi helmas, illan paistees nukkui
Kaunisnummen kankahalle.
Korkeet hongat
Humisivat ympärillä, päivän loimo
Länteen
kallistui ja pilvet purjehtelit
Lumi-valkoisina sinertäväl taivaal.--

Aurinkoa, joka kuumoittaa jo vaisust
Puitten välis, lapsi ihastelee;

Luulee että hän sen käsittäis, ja jättää
Uneksuvan äitins, lähtee
kulta-pyörää
Hongan oksalt ottamaan ja katoo metsään.--
Äiti
heräyy ja pelol lastans kaipaa,
Rientää häntä etsimään ja etsii tuskal

Illan himeydes ympär Kaunisnummee.
Huutaa ei hän tainnut, sillä
ääni
Säikäyksest lankes. Vaitina hän juoksi
Kanervaista maata
myöden: poski poltti,
Veri suonis riehui, tuskan hiki-helmet
Juoksit
otsalt ales. Se oil' sielun myrsky,
Joka äänetöinnä ärjyvi ja polttaa.--

Vimmasta hän pyörtyy, mutta ätin-lempi
Iskee tulta taas ja mieli
kirkastuvi
Ja hän nousee, etsii kiivaammin kuin ennen.--
Mutta
koska illan hymyilevä lamppu
Sammui töyrään taakse, seisoi lapsi
yössä
Kummastuneena ja sydämmessä pelko.
Lähti jälleen
astelemaan äitii kohden,
Astelikin ahkerast, mut joutui aina
Samaan
paikkaan, josta vasta lähti.
Yö jo pimeni ja epäilyksen tuska
Lapsen
käsitti ja itkemään hän päätyi;

Itkun saattoi äitin korviin lempee kaiku.

Äiti riensi vilkkaasti kuin öinen haamu
Ääntä kohden, löysi
lapsens kanervistost,
Kääri hänen helmohins ja ilons
Muuttui

niinkuin vaisuks unen-näöks.--
Mutta aukenivat lopult kyynel-lähteet,

Että kiiriit helmet kirkkaat sammuttamaan
Posken polttoo.
Kelmeys nyt kaunis väikkyi
Kasvoillansa niinkuin itä-pohjan reunal,

Jossa valkeni jo päivä, sillä pian
Pohjolassa katoo kesä-yösen
hämär'.
Kelmeempi kuin ennen äiti oli,
Kelmeempi kuin ennen
lapsi äitins helmas;--
Mutta hellemmin kuin ennen tytkyi sydän

Sydänt vastaan somas hiljaisuudes.
Myrskyy seuraa tyyneys, mut
tyyneydes
Kävi onni-autuu'n hymisevä tuuli,
Hieno niinkuin
louna-tuuli,
Joka, tultuansa yli vilja-pellon,
Lähenevi meitä
viherjäisel niitul.
KANERVALA
Runoelma
Lukija on näissä runoelmissa kohtaava useita päätelyhennyksiä, joita
tähän asti kirjakielessä osittain ei liene ollenkaan--senlaiset lyhennykset
ovat tässä toki hyvin harvat--osittain on säästäväisesti käytetty, ja
silloin aina lyhennysmerkillä, mutta tässä ilman, ja joita hän sentähden
aluksi ehkä oudoksunee. Vaan kun puhekieli, ainakin Etelä-Suomessa,
näitä lyhennyksiä käyttää ja koska niiden käyttämisellä voidaan
kielellemme lisätä lyhykäisiä ja varsinkin yksitavuisia sanoja, joita se
tarvitsee, voidaksensa keveämmästi liikkua vaihtelevaisissa,
uudemmissa runomitan laaduissa, uskaltaa tekijä pitää mainituita
lyhennyksiä luvallisina. Sallittakoon se olla hänellä vakuutuksena, että
suomenkieli on vastedes siinä suunnassa muodostuva. Myös hiljaan on
Herra Kanslianeuvos E. Lönnrot tunnustanut noita lyhennettyitäkin
säännöllisiksi. Hän lausuu (Katso »Vanhoja ja Uusia Virsiä
Suomalaisen Virsikirjan korjaamista varten». Siv. 158): »Kirjoittaisin
ennemmin: uskos, uskoi, uskom, uskokam j.n.e. kuin uskoss', uskoll'
uskomm', uskokaamm'. Miksi suomenki kielen sanoilla ei saisi paikoin
olla kaksi päätettä, toinen lyhempi toinen pidempi?» Niin hän, ja sitä
tapaa on hän myös käytellyt virsissänsä, vaikka toki harvemmin kuin
tekijä tässä kirjassa.
KANERVANKANKAALLA

Kanervakankaalla sauvupi miilu
Honkien juurilla,
Vartija on sillä
vakava ukko,
Partanen harmaapää;
Hän ahkerast nuijaansa
käyttelee,
Ja kumahtaa kanervakangas.
Taas kiven ääressä istuuvi vanha
Kauhaansa veistellen,
Hohteessa
tervasen, leimuvan kannon,
Syksysen taivaan ali,
Kosk korkea
Pohjola tulta lyö
Ja loistavat tuhannet tähdet.
Tähtien joukkoa katselee ukko,
Tyyneesti miettien:
Onko ne
kynttilöi taivahan häistä,
Salista loistavast,
Tai hurskaitten kirkkaita
henkii täält,
Nyt kunnian istuimil siellä?
Mietteilee ukko ja ummistaa viimein
Silmänsä unehen,
Kohtapa
kuitenkin joutsenten liuta
Siivillä vinkuvil
Pois tienoihin etelän
kiitäen,
Taas unesta herättää vanhan.
Vauhdilla vasaman jänönen juoksee
Ohitse nuotion,
Vainoo hänt
valkeakuononen kettu
Vikkeläst oikaisten,
Ja huhkain kuin keijunen
Tuonelast
Heit hienoilla siivillä seuraa.
Ääni nyt kaikuvi: »Kankahan-Ranki,
Kiirehdi katsomaan
Kuolemaa
kuusiston sankarin vanhan!»
Nuotiolt vastataan:
»En jouda, kosk
suojella täytyy mun
Täss' valkeal ystävää vanhaa.»
Hetken pääst ryske ja pauhina ankar
Tienoissa ympär käy,
Jyskyyvi
tanner ja oksiltans linnut
Lentävät säikähtäin,
Ja kaatuipa kuusista
korkein nyt,
Ja kuollut oil »sankari vanha».
Vartija nukkuu, mutta kosk taasen
Unest hän heräyy,
Korkea,
harteva Metsolan herra
Seisovi nuotiol;
Hän selkäänsä lämmittää
myhäillen
Ja pyhkeilee karheaa partaans.
Katsannol tyyneel, kaukana pelvost,
Huulilla hymyvil,

Kanervavuoteeltans katselee ukko
Kuningast ankaraa,
Mi viimein
taas vakaasti astelee
Pois linnaansa himmeään, jylhään.

Näköjä kummia ilmestyy vielä,
Kauniita neitoja,
Tapion neitoja
hyppelee ympär
Leimuvan valkean,
Ja kivensä juurelta hymyten

Heit katselee vartija vanha.
Kirkas kuin auringon paisteessa lähde
On heidän silmänsä,
Seppele
päässä on varsista puolan,
Helmensä mustikoist,
Ja rintojen
pyöreillä kunnahil
Kaks kaunista mansikkaa hohtaa.
Niinpä, kosk kankaalla pohjonen soittaa,
Tähtien loistaes
Hyppelee
Tapion impien joukko
Nuotion ympäril,
Ja katoo kuin sumut ja
auereet,
Kuin myrskyssä sääksien parvi.
Sammuvat tähdet ja aurinko nousee
Idästä kiirien,
Metsäsilt
vuorilta kaikuvi kauvas
Kuherrus terrien,
Ja oksilla pisarat kastehen

Nyt kirkkaina helminä kiiltää.
Paimenet