Novelleja II | Page 2

syd?mmess?ns? niin vanha kuin nuori, niin k?yh? kuin rikaskin. Ja n?itten sanain johdosta puhui sitten nuorukainen, puhui teeskentelem?tt?, mutta vakuutuksella. Ei h?n puhunut kirjoista poimittua kaunista kielt?, vaan h?n puhui semmoista, mit? itse tiesi ja tunsi, ja mist? h?n itse oli t?ydellisesti vakuutettu. Tuolla h?n seisoi korkealla saarnatuolissa tuo nuori mies, tuskin lapsuuden i?st? p??ssyt, ja puhui sadoille kuulijoille ja lailla hyv?n kylv?j?n kylvi silloin monta, monta hyv?? siement?. Vaimov?ki itki hiljaista liikutuksen itkua; miestenkin silmist? tipahti tuon tuostakin runsas karpaloinen. Mutta p?? painuksissa penkkiin istui Lauri maisterin ?iti niin onnellisena, niin sanomattoman onnellisena. ?iti parka! Nuolen nopeudella kulkivat h?nen mieless??n moninaiset ajatukset ja muistot. Monet pitk?t kouluvuodet olivat nyt kuluneet. Kuinka monesti oli ?iti parka pieness? m?kiss?ns? haikeudella muistellut koulussa k?yv?? poikaansa. K?rsineek? lapsi parka taas kuinkakin kovaa puutetta -- oli h?n ajatellut, -- kun ei taas kotoakaan ole riitt?nyt h?nelle moneen aikaan mit??n. Lieneek? siell? komeassa kaupungissa yht??n hyv?ntahtoista ihmist?, joka panisi edes paikan poikani kyyn?sp?ihin, sill? pianhan kuluu nuttu, jolla ei ole kumppalia. Niin oli h?n usein ajatellut. Ja Jumala yksin tiet?? miten moninaisia huolia on ?iti paralla, jonka lapsi on ulkona maailmassa, niin kaukana, ett'ei ?iti aina saata olla h?nen luonaan, h?nt? opastamassa ja vaalimassa ja hoitamassa. Mutta ne olivat ohitse nyt jo, nuo huolten vuodet. Poika oli kunnialla k?ynyt alemmat koulut, ja kunnialla p??ssyt siihen asemaan, ett? saattoi nyt jo ruveta itsest?ns? huolta pit?m??n. Niin, ja nyt h?n seisoo tuossa seurakunnan edess? ja saarnaa suloisesti. Ei kuullut ?iti parka itse saarnaa, h?nen ?idillinen syd?mmens? oli niin t?p?isen t?ynn? vaan sit? hurmaavaa tietoa, ett? h?nen poikansa, h?nen oma poikansa se nyt puhuu sadoille ihmisille, ja ihmiset katsovat h?nen poikaansa, he n?kev?t kuinka h?n seisoo siin? suorana ja kookkaana, kuinka h?n tuon tuostakin k?dell?ns? heitt?? tuuheata tukkaansa korvan taakse, he kuulevat h?nen puhettansa, kuulevat kuinka h?n aina v?list? palajaa saarnansa syd?nsanoihin ja sointuvasti lausuu: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyv? tahto, ja silloin aina tulvahtaa moni hiljainen kyynelvirta yli laitainsa ja moneen pisaraan heiastuvat joulukynttil?t. P?? kumarruksissa istui ?iti koko ajan, niin ??rett?m?n onnellisena. H?nen vieress??n istui h?nen miehens?, juureva Sakari is?nt?, ja kosteaksi oli k?ynyt h?nenkin punaraitainen nen?liinansa, jota h?n puristeli k?dess??n, ja jolla h?n tuon tuostakin pyyhk?isi poskeansa.
Nuorukaisen saarna l?hestyi loppuansa. H?n toivotti todellista joulu-iloa t?lle seurakunnalle, jossa h?n oli syntynyt, jossa h?n pienen? oli otettu Jumalan armoliittoon, jossa h?n oli kasvanut, ja jossa h?n vihdoin itse oli saanut Herran alttarin edess? uudistaa kasteensa liiton. H?n rukoili siunausta t?lle seurakunnalle, jolle h?n nyt, Jumalan suuresta armosta, sai ensi kertaa julistaa pyh?? evankeliumia. Eik? h?n sanonut osaavansa sen kauniimmilla sanoilla terveht?? seurakuntaa t?n? suurena juhlana, kuin mit? h?n alussa oli lausunut ja joilla h?n nyt tahtoi t?m?n Herralle pyhitetyn ty?ns? lopettaakin, nimitt?in: Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyv? tahto. Amen. -- -- -- -- --
Talvinen aurinko oli jo noussut kirkkaalle taivaalle, kun ihmiset l?ksiv?t kirkosta, syd?mmess??n hiljainen tyytyv?isyys ja moni hyv? p??t?s. Eik? sin? p?iv?n? pit?j?ss? paljon muusta puhuttukaan kuin Lauri maisterin suloisesta saarnasta.
* * * * *
Vuosia tuli ja vuosia meni. Joulu tuli taas ja meni j?lleen, j?tt?en sijansa toiselle joululle. Monasti oli joulukynttil?t sytytetty ja j?lleen sammutettu pit?j?n vanhassa, mustuneessa puukirkossa. Monasti oli Herran temppeli talvisen y?n hiljaisuudessa kirkkaasti loistanut korkealta asemaltaan.
Er??n? jouluna oli kirkossa taas tavallista enemm?n v?ke?. Mielihyv?? valaisivat kynttil?t pit?j?l?isten kasvoilla, kun he, aamuvirren p??tytty?, silm?iliv?t yl?s sarnastuoliin. Nuori kirkkoherra seisoi siin? valmiina alkamaan aamusaarnaansa. T?m? oli ensimm?inen joulusaarna, joka h?nen oli kirkkoherrana t?ss? seurakunnassa saarnaaminen. Viime Vappuna oli h?n vasta muuttanut seurakuntaan. Eik? ollutkaan t?m? kirkkoherra tullut maitten ja merien takaa; eik? ollut h?n ainoastaan enemmist?n valitsemana t?nne tullut. Yhten? miehen? oli seurakunta pyyt?nyt saada h?net nelj?nneksi vaalisaarnaajaksi, ja yhten? miehen? olivat kaikki antaneet ??nens? h?nelle. Ja tuossa h?n nyt seisoi saarnastuolissa ensimm?ist? kertaa oman syntym?seurakuntansa sielunpaimenena. Ehdottomastikin muistui h?nen mieleens? jouluaamu, jolloin h?n ensi kerran oli nuorena ylioppilaana noussut t?h?n pyh??n paikkaan. Raskaalta oli tuntunut silloin nuorukaisesta seisoa noin keskell? ison ihmisjoukon ja puhua heille totuutta korkeuden maasta: sen muisti nuori kirkkoherra nyt niin selv?sti. H?n oli jo p??ssyt lapsellisen ujostelemisen i?st?, mutta sittenkin tuntui t?m? hetki h?nest? raskaammalta kuin tuo entinen. H?n oli silloin sattumalta seisonut t?ss? sijassa; h?n oli silloin n?hnyt edess??n pelkki? tuttavia ja yst?vi?. Nyt sen sijaan h?n n?ki satoja ihmisi?, joitten kaitsijaksi Jumala oli h?net m??r?nnyt. Kuinka voi h?n johtaa t?t? suurta laumaa? Kuinka voi h?n vastata tilinteossa n?ist? sieluista? Ankara kysymys! Ja tuossa he istuvat, nuo sadat ihmiset, ja katsovat h?neen ja odottavat h?nelt? lohdutuksen ja virvoituksen sanoja t?n? suurena rakkauden juhlana. Mit? pit?? h?nen sanoman heille? -- Tuskallinen ahdistus valtasi h?net silloin. Ja t?m? ahdistus nuoressa kirkkoherrassa oli ankarampi kuin kymmenen vuotta sitten nuoressa ylioppilaassa. --
Monenlaiset tunteet liikkuivat t?ll? haavaa seurakuntalaisissakin. Nyt oli saarnaava ensi joulusaarnaansa heid?n oma kirkkoherransa, joka oli l?htenyt heid?n omasta keskuudestaan. Tuossa istui sanankuulijain seassa talon-is?nt?n? moni kirkkoherran entisi? paimen-kumppaleita;