Lyhyitä kertomuksia | Page 2

tiedustelemaan.
Olivat he kulkeneet noin virstan pari, kun Hemmo luuli kuulleensa
laukauksen. He seisahtuivat, painoivat korvansa maahan ja kuulivat nyt
selvään rätinää ja paukauksia. Ei aikaa ollut viipymään, joka hetki
maksoi verta. Niinkuin tuuliaispää kiitää kankaalla, niin riensivät
miehetkin eteenpäin, kunnes joutuivat sota-kentällen. Eteenpäin ja yhä
eteenpäin ryntäsivät he vieläki; ja missä vaan kulkunsa kävi, siinä
kaatui vihollista kuin heinää terävän viitakkeen edessä. Hemmo häilyi
rivien etupäässä, uroita urhokkaampana; vartalossaan asui voimaa ja
miehuutta ja silmistään loisti sankarin nero. Uutta voimaa jäntereihin ja
uutta intoa sydämihin sai väsynyt mies-joukko, nähdessään vaaran
suussa tuon uljaan nuorukaisen, jonka he kaikki hyvin tunsivat. Ennen
auringon laskua oli työ päätetty ja kolme kertaa suurempi vihollisvoima
maahan lyöty. Mutta helppo ei aivan voitto ollut. Kaatuneiden ruumiit
täyttivät kentän ja synnyinmaa oli saanut maistaa monen uljaimman
poikansa sydän-verta.
* * * * *
Muutaman päivän jälkeen nähtiin eräänä iltana kirkkomaalla äänetön
ihmisjoukko seisovan avoimen haudan partaalla. Likinnä oli kaksi
vanhusta, mies ja vaimo, sekä nuori, kalvea neitonen. Vanhukset
vapisivat, murheelta lyötyinä, mutta neitonen seisoi hiljaa, niin hiljaa
kuin luonto kesä-iltana auringon mailleen rientäessä, konsa lehti ei liiku
eikä veden kalvo värähtele ja lintukin on levolle mennyt. Lieneekö
hänenkin elämänsä aurinko vajonnut tuonne haudan syvyyteen, jonne
niin kiinteästi, silmiään rävähtämättä katsoi?
Ken siis lepäsi tuossa arkussa haudan pohjalla? Ketä moinen väen
paljous kyynel-silmin oli saattamaan tullut? Kysy sitä vaikka lapselta
tuolla äitinsä käsivarrella ja vastaukseksi saat: »Se on Hemmo, kylän
lemmikki, viime taistelun kaatunut sankari.» Ja hän se oli;--
nuorukainen, jonka jänteret teräksestä olivat, jonka rinnassa into ja
rakkaus hehkui,--nuorukainen, joka oli synnyinmaansa kunnia,

vanhempainsa toivo ja morsiamensa kaikki kaikessa. Kangistuneet nyt
olivat voimakkaat jäsenet, kylmennyt oli jalo sydän ja sammunut
kuoleman yöhön oli silmäin loiste. Luunsa murheella kätkettiin maan
mustaan multaan, mutta maineensa ja työnsä jäivät hänen jälkeensä,
jäivät ainaiseksi kirkkaana tähtenä loistamaan Suomen tumman
siniselle taivaalle.
["Päijänne" lehden näytenumerossa 1877.]

ENSIMMÄISET MARKKINAT.
Oli ihana, kesäinen sunnuntai-ilta. Lempeästi säteili aurinko siintävän
taivaan rannalla, järvi oli tyyni, metsä raitis ja vihanta.
Elsa oli aholla poiminut tuohisen täyteen mansikoita ja astui nyt
verkalleen kotia kohden, välimmiten vieläkin kumartuen alas,
tavoittaakseen jonkun tienvieressä kasvavan punaisen-hohtavan marjan.
Mutta äkkiä kavahti hän ylös, sillä metsästä, aivan läheltä, kuului outo
rapsahdus. Samassa hyppäsikin puiden ja pensaiden välistä esiin vahva
ja verevä nuorukainen, joka iloisesti tyttöä tervehti. Elsa hymyillen
vastasi tervehdystä ja hänen siniset silmänsä ilmaisivat tunteita, niin
suloisia ja lempeitä, kuin mailleen rientävän auringon viimeiset
jäähyväissäteet. Näkyipä heti, ett'eivät outoja toisilleen olleet.
--Elsa, lausui nuorukainen, tyttöä kätellen, sinua olen jo kauvan aikaa
etsinyt, kertoakseni sinulle jotakin varsin uutta.
--No anna kuulla! Kuinkahan tärkeätä tuo nyt vain lieneekään, mietti
Elsa epäillen ja hänen iloisista silmistään loisti pienoinen
veitikkamaisuus.
--Aijon, näet, huomenna lähteä Matin kanssa markkinoille.
Elsan otsa pimentyi.
--Matin kanssa----sanoi hän--elä sitä te'e Antti--elä ainakaan Matin
seurassa mene markkinoille.
--Ja miks'ei?
--Siitä ei ole sinulle mitään hyötyä.--
--Hyötyäkö? Ell'ei siitä juuri muuta hyötyä olisikaan, virkistää se
kumminkin sekä sielua että ruumista.
--Mistä sen tiedät, Antti, kun et vielä koskaan ole markkinoilla käynyt?
--Sen sanoi Matti, joka paraiten mahtanee asian tuntea, koska aina käy
markkinoilla.
--Onko Matti sitten mielestäsi niin erinomaisen virkeä sielun ja ruumiin

puolesta?
--Mitä tyhjiä viisastelet!
--Usko minua, Antti, ruumiisi parhaiten virkistät joka seitsemäntenä
lepopäivänä ja mitä sieluusi tulee, niin ell'ei se virkisty juuri samana
päivänä, turhaan sitä taas markkinoillakin koetat elähyttää.
Antti jo kiivastui.
--Totinen ja jäykkä olet, kuin vastarannan kiiski,--et tunne etkä salli
mitään viatonta huvitusta. Mutta elä luulekaan, että asia siitä paranee,
sillä kun kerran olen Matille luvannut mennä, niin menen myös. Se on
kerrassa sanottu.
Elsa ei mitään virkkanut, mutta hänen mielensä oli käynyt alakuloiseksi.
Antti astui kiivailla askeleilla metsäpolkua ja taittoi visan, jolla vuoron
sinkoili pieniä kiviä, vuoron ilmaa pieksi. Tyynenä ja hiljaisena kävi
Elsa hänen jälessään. Jopa joutuivat he sen mökin edustalle, jossa Elsan
vanhemmat asuivat.
Antti seisahtui.
--Jää hyvästi, Antti! sanoi Elsa ystävällisesti, antaen sulholleen kättä.
Antin sydän jo heltyi.
--Kuule, Elsa, puhui hän, hellästi neitosen kättä puristaen, sinä olet
välistä liian jyrkkämielinen, niin lempeä ja ymmärtäväinen, kuin
muutoin oletkin. Onhan varsin tavallista nykyaikaan, että nuori kansa
kulkee markkinoilla,--noin vaan huvin vuoksi. Mitä pahaa siinä sitten
on, jos minäkin sinne joskus menen?
--Ei mitään Antti, kun sieltä vain palajat yhtä puhtaana ja vilpittömänä,
kuin sinne menetkin.
--Ha ha ha! jo tottakin näet aaveita.
--Onnellista matkaa, Antti!
--Jumalan haltuun, Elsa!
* * * * *
Mikä ryske ja jyske, mikä huuto ja pauhina, mikä kärryjen rätinä ja
armoton ajaminen maantiellä? Etkö tiedä? Onhan nyt markkinain aatto
ja kansaa rientää, miehiä, vaimoja, vanhoja, nuoria, läheltä ja kaukaa,
kaikki ne ilolla markkinoille entävät. Naiset istuvat kärryissä myhäillen,
pyhävaatteihinsa puettuina, ja miehet heidän polvillaan. Kolme, neljä,
joskus kuusi ja seitsemänkin henkeä on kussakin hevosessa. Ruoskat
heiluvat, miehet hoilottavat ja hevoset kiitävät eteenpäin. Metsä
kajahtelee kirkumisen tapaisesta laulusta.

--Hei liirua leijan laa, Markkinamiehiä ollaan vaan, Hei liirua leijan laa,
Oltta, viinaa juoda saan.--
Jo heti kotipihasta lähdettyä miehet saivat »markkinakuraasia».
Matin