Kyläkertomuksia | Page 3

suuren talon perillinen ja itse kaunis
kuin päivä. Mutta eipä tahtonut oikein uskaltaa, hänkään. Pojat olivat
saaneet pienen kauhun aina siitä ajasta kuin Olof Storedal kosi. Hän oli
naapuripitäjäästä, rikas, nuori ja pulska, oikein voiman mies kaikessa
mitä eteensä otti, hän usein tuli Daleen. Näytti siltä kuin Alfhild olisi
häntä suosinut. Mutta kun hän kosi, tuli ehdoton kielto. Isä, Halvar,
katsoi tyttöönsä ja kummastui. "Täytyy kait sinun joku ottaa, sinunkin,"
hän sanoi, "ja tiukalla pitää, ennenkuin parempi ilmestyy". "Ooh, jos
parempi olla pitää, niin tottapa hän ilmestyy," arveli Alfhild. Mutta sen
perästä pojat pysyivät etäämpänä. Parasta kun odottaa ja katsoo eteensä,
he tuumivat. Kukapa ne jäniksen jäljet tietää; Alfhild oli vielä nuori, ja

nuorina ovat tytöt niin itsestään-pitäviä. Ja silleen se jäi, siksi kuin
Alfhild oli kahdenkymmenen ikäinen.
* * * * *
Ylä-osassa laaksoa asui Åsbjörn Hegglid. Hän oli toisesta pitäjäästä, oli
tullut edellisen papin mukaan ja ollut monta vuotta hänellä
arentimiehenä. Siellä hän oli koonnut itselleen rahoja, mutta niitä löytyi,
jotka sanoivat, ettei kaikki rahat olleet rehellisesti ansaittuja. Åsbjörn
oli suuri, vahva mies, mutta tumma ja harvasanaisempi kuin pitäjäläiset;
hän oli kova alustalaisiaan kohtaan eikä seurustellut kenenkään kanssa;
väki ei hänestä pitänyt ja tytöt häntä pelkäsivät. Hänen sukuperäänsä ei
kukaan oikein selville saanut. Vasta monta vuotta sen jälkeen kun hän
oli pitäjääsen ilmestynyt, tiesi huhu kertoa, että hän oli erään kauppiaan
poika, joka oli tullut kiinni nimien väärentämisestä. Ja siitä ajasta
saakka häntä kaihdettiin entistä enemmän ja sanottiin
Musta-Åsbjörniksi.
Pappilassa palveli silloin Sigrid niminen tyttö, jonka isä oli
mökkiläinen. Ei hän juuri kaunis ollut, mutta suuri, roteva nainen,
rivakka töissään, hyväluontoinen ja kiltti; Åsbjörn piti hänestä. Kohteli
häntä paremmin kuin niitä toisia ja melkeinpä sitä varmaksi luultiin,
että he olivat kihlatuita. Kyllä Sigridkin arvasi, että hänellä semmoisia
tuumia oli; mutta itsepuolestaan hän enemmän pelkäsi kuin rakasti
miestä. Tämä kaikki vaan painoi häntä kuin raskas taakka. Åsbjörnin
silmät häntä seurasivat kaikkialla, niin, ne seurasivat häntä nukkuessa
ja unessa, nuo suuret, kiiltävät, mustat silmät, täynnä ajatuksia, jotka
sanomatta jäivät. Usein ajatteli hän muuttaa pappilasta. Mutta siitä ei
koskaan tullut mitään. Nuo suuret, kiiltävät silmät vetivät häntä
puoleensa; hän tuli ikäänkuin enemmän ja enemmän tuon miehen
valtaan eikä päässyt lähtemään hänen luotaan. Eräänä iltana sattui niin,
että he olivat kahdenkesken. Silloin Åsbjörn puhui hänelle. Sigrid
säikähti, hän värisi; mutta hän oli juuri kuin voimaton ja melkein
tietämättänsä vastasi hän kaikkeen. Sen perästä he olivat usein yksissä.
Syyspuoleen ruvettiin Sigridistä puhumaan yhtä ja toista; se tuotti
Åsbjörnille yhä enemmän häpeätä. Hän osti Hegglidin talon laakson
itä-osassa, jossa hän sai asua kaukana ihmisistä, vietti häitään ja muutti

sinne ylös Sigridin kanssa. Joku aika sen jälkeen syntyi heille lapsi;
sitten kuoli Sigrid. Pojalle annettiin nimeksi Leiv. Vanhat ihmiset
ennustivat hänelle pahaa. Sillä hän oli huonoa sukua, he sanoivat, ja
peri häpeätä sekä isältä että äidiltä.
* * * * *
Åsbjörn pestasi itselleen rengin; hänkin oli ulkopitäjäästä, sillä
laaksosta ei kukaan tahtonut Musta-Åsbjörniä palvella. Sitten hän
pestasi myöskin palvelustytön, jonka nimi oli Gro. Leiv kasvoi näiden
ihmisten ja isänsä keskuudessa. Rengin nimi oli Hans; raskasmielinen
ja synkkä mies, mutta topakka työntekoon. Välistä hän katosi ja oli
poissa pari-kolme päivää, ja tuli sitten humalassa kotiin. Hän oli
pahankurinen päissään, raivo ja ilkeä. Reuhtoi ja huusi, löi rikki, mitä
käsiinsä sai, ja tahtoi aina tapella isännän kanssa. "Musta-Åsbjörn, sinä
roisto," sanoi hän, "isäsi oli varas, ja itse olet varas; tahdotko tapella,
niin tule; selkääsi olet ansainnut, ja selkääsi pitää sinun saaman!"
Silloin heitti hänet Åsbjörn pellolle ja antoi hänen hoippua siellä
kunnes nälkä tuli. Mutta semmoista sai Leiv nähdä ja kuulla, niin pian
kuin siihen kykeni. Ei hän ihan kaikkea niin tarkkaan ymmärtänyt;
mutta luissaan hän tunsi, että jotain pahaa ja rumaa siinä oli. Ja hän
rupesi sitä tuumimaan ja ajattelemaan, jotta tavallaan tuli
täysikasvuiseksi ennen aikaansa.
Kun Leiv oli kymmenvuotias, pantiin hänet kouluun. Ensi päivänä tuli
hän itkien kotiin. Isä kävi kalpeaksi, kun sen näki, ja kysyi, mikä oli
hätänä. "Ne minua pilkkasivat ja sanoivat kerjäläiskakaraksi," kertoi
Leiv. Åsbjörn pani päälleen ja meni puhuttelemaan opettajaa. Silloin
Leiv hiipi Hansin luokse, joka oli vajassa ja laitteli rekeä. "Oletkos
itkenyt, poika?" kysyi Hans. Leiv ei vastannut. "Mitäs pidit koulusta?"
kysyi Hans. "Sinne en sen koomin mene!" uikutti Leiv. "Hm; elä, elä,"
vastasi Hans ja rupesi viheltelemään.
-- "Kuule Hans?" -- "Noo?" -- "Olenko minä toisenlainen kuin muut
pojat!" -- "Kuinka tulit sitä ajatelleeksi, tolvana?" -- "Ne eivät
pilkanneet muita". -- "ohoo," sanoi Hans, "koska on päästy niin pitkälle,
lie parasta, kun saat kaikki tietää". Sitten alkoi Hans kertoa, mitä tiesi
hänen isästään ja äidistään. Ja teki sen semmoisella ilolla, että Leiviä

peloitti. Lopuksi sanoi Hans: "Ja sitten voit myös painaa mieleesi, että
olet kehnoa juurta, joka merkitsee sitä, että saat olla hylkynä ja
pilkkana kaiken ikäsi ... niinkuin monet muut, ha, ha! Mutta sillä saat
lohduttaa itseäsi, ettei sinulle yksin niin käy; ja jos tahdot olla viisas,
otat maailman samalta