Helkavirsiä I-II | Page 2

Eino Leino
vanhan Mantsin
pirtissä helisevässä,
itku voitti miehen
mielen,
painui pää varahan polven;
itki poiat, itki piiat,
itki
sankarit väkevät,
impyet enemmän itki,
tytöt tyrski Karjalassa;

helkähtivät miesten miekat,
vainovalkeat välähti.
ORJAN POIKA.
Puhui Pirkka puuhkalakki:
"Hoi miehet, ylös urohot,
satanut on
uutta lunta,
läkkäme Lapin kylihin,
Lapin lasta velkomahan!"
Läksivät Lapin kävijät,
veristivät uutta lunta,
miehet miekoin
surmasivat,
naurattivat naiset kaikki;
Lappi laajalti savusi,
kylät
jäivät kylmillensä,
poikaset porossa itki,
koirat vuorilla vaelti.

Toip' on Pirkka orjapiian.
Vieri aikoa vähäisen,
lauloi orja lapsellensa:
"Heleä emosi heimo,

heleämpi nurmen heimo;
suku suuri tuntureilla,
suku suurempi
Manalla;
eivät pistä Pirkan piikit,
yllä tapparat yröjen."
Ärjyi ilkeä isäntä:
"Lyhyestä virsi kaunis!"
Miekan seinältä sivalti,
tappoi naisen nauramansa.--
Se oli Pirkka
puuhkalakki.
Kasvoi kaunis orjan poika.
Lähtö Lappihin läheni,
urhot tuota tuumimahan.
"Oisko orjasta
apua
retkellä re'ellisellä?"
Otetahan orjan poika.
Ajetahan ahkiossa,
päivä suuren järven päitä,
toinen hallaista
rämettä,
kolmas vuorta korkeata;
oli outo orjan mieli,
sydän
rinnassa sykytti.
Tultiin tunturin laelle;
tulet tuikki laaksoloista,
valkeat Lapin
kylistä.
Puhui Pirkka puuhkalakki:
"En usko penihin orjan,
sen on silmässä
välähdys
revontulta tuikeampi;
paras kun jälelle jääpi."
Poika puuhun kytketähän.
Palasivat pirkkalaiset,
pulkat täynnä turkiksia,
vempelet verohelyjä.
Muisti Pirkka puuhkalakki:
"Tais jäädä jälelle poika,
kuka kurjan
päästäntähän?"
Sujahtivat suksillensa
heimon sulhot.

Heinäkenkä
nukkui puuhun kytkettynä
hangella hopehisella.
Näki unta maammon maista.
Puikoivat punaiset pulkat
punaisilla kukkuloilla,
siukoivat siniset
petrat
sinisillä virran-suilla,
jolui joutsenet hopeiset,
käet kukkui
kultahiset,
käet kukkui, linnut lauloi,
vihannoivat viidat kaikki

Lapin suuressa suvessa,
yössä päivän paistamassa.
Hyrähti hymyhyn huuli:
"Luoja kaitse maammon maita!"
Jousen jäntehet helähti,
suhahtivat sulkanuolet,
kuoleman kantele
kajahti
polven päällä kaikkivallan.
KIMMON KOSTO.
Kimmo vuorta viertävätä
hiihtää yössä yksinänsä,
taivaan tähtöset
palavat,
palavampi Kimmon tuska,
kun hän korpia samoopi,
yksin
yössä lauleleepi:
"Tytär oli minulla nuori
niinkuin pieni petran hieho,
jäi yksin
kotahan kerran,
tuli miesi muukalainen,
tytön taljalla lepäsi;
kun
hänet tapaan ma kerran,
silloin korpi kauhistuvi."
Kimmo vuorta viertävätä,
hiihtää yössä yksinänsä.
Tuiman tunturin
laella
Hiiden immet hyppelevät,
kilvaten lumikiteinä,
hapset
tuulessa hajalla;
susi juosta jolkuttavi,
revontulet räiskähtävi,

huokaavat lumiset aavat,
taasen kaikk' on hiljaa, hiljaa.
"On tulossa tuisku-ilma",
tuumaa Kimmo, kiiruhummin
sauva iskee,
suksi potkee,
vuoren varsi katkeavi.
Kuulee alta korpikuusen
äänen vaisun vaikeroivan:

"Hoi, kuka
hiihtäjä oletkin,
auta miestä onnetonta!
Petralla ajelin, petra

katkoi ohjat, kaatoi pulkan,
metsän kohtuhun katosi;
pelastuin

vähissä hengin.
Nyt en tiedä tietä enkä
paikkaa pakkasen käsistä."
Tuntee miehen muukalaisen
Kimmo kiljuvin sisuksin,
täss' on miesi,
tuossa pulkka,
tänne petran jäljet toivat;
kohoo jo verinen veitsi,

käsi käskee, tunto kieltää.
Laki on Lapissa: auta
aina miestä matkalaista!
"Kohoahan suksilleni",
virkkaa, "vien sinut kylähän.
Kylässä on
lämmin kylpy."
Hiihtelevät hiljallensa,
Kimmo eessä, mies takana,
taempana Hiiden
vuori.
Tuiman tunturin laella
Hiiden neiet hyppelevät,
laulavat hajalla
hapsin
kera vinkuvan vihurin:
"Voi, urosta voimatonta!
Kovin
kostohon käkesit,
kostettavan kohtasitkin.
Hyvä on hylyn nyt olla

kostajansa kantapäillä."
Tulevi etehen koski,
kosken poikki porras; virkkaa
Kimmo:
"Vaihduhan edelle,
somemp' on samotakseni."
Vaihtuvi edelle toinen,--
kosken kuohuihin katoopi
käden yhden
kääntämällä.
Soi parahdus pakkas-yössä.
Taasen kaikk' on hiljaa,
hiljaa.
Kimmo katsoo kauhistuen.
Jo tulevat Hiiden immet
tuiman tunturin laelta,
tulevat kuin
tuisku-ilma,
vinkuvat kuni vihuri,
joka taholta, joka aholta,
joka
vuoren vinkalosta;
käärivät hivuksihinsa
miehen, jok' on murhan
tehnyt,
sylitellen, suukotellen,
elon lämpimän imien,
ottavat
omaksi Hiiden,
alle hangen hautoavat.
Susi ulvoo, koski kuohuu.--
Aamulla auringon kimallus.

KALEVA.
Kaleva kuuluisa kuningas
käkesi kosihin käydä
Vuoren mointa
morsianta.
Hiiden neiti hiilihapsi
kutoi verkon kutristansa,

silmän-iskuista yliset,
luomen-laskuista aliset,
pani paulat poikki
tiestä,
urhon vangitsi valion.
Valitteli valtakunta:
"Kauan on Kaleva poissa."
Etsitähän,
kaivatahan.--
Tuop' on kiekui kirkon kukko:
"Kauan on Kaleva
maannut
Hiiden vuoren vuotehella,
verkoissa veren väkevän;

pääse ei sieltä päästämättä."
Pyhä Pietari käveli
Herran Kiesuksen keralla,
kukon kuuli
kiekuvaksi,
sanoi Herralle hyvälle:
"Viikon on Kaleva vierryt,

auta miestä mielipuolta."
Kolahutti sauvallansa
Herra Hiiden kalliota,
heräsi kuuluisa
kuningas.
"Kuulinko. kotimäeltä
karjankellon kaikuvaksi?"
Vuoren viekas noin saneli:
"Kuulit taattoni kujilta
hirnuvaksi
Hiiden orhin."
Kolahutti toisen kerran
Herra Hiiden kalliota,
kysyi kuuluisa
kuningas:
"Kuulinko luostarin aholta
aamukellon kaikuvaksi?"
Nimesi Metelin neiti:
"Kuulit maammoni pihoilta
haukkuvaksi
Hiiden hallin."
Kolahutti kolmannesti
Herra Hiiden kalliota,
nousi kuuluisa
kuningas,
sanoi: "Jää hyvästi, neiti,
kuulen mailta, kukkuloilta

kaikuvaksi Herran kellon."
Sanoi hälle Herra Kiesus:
"Milläpä syntisi sovitat?"
Pannahinen mies pakisi:
"Matkannen pyhälle maalle,

joella
Joortanin peseime."

Kaleva kuuluisa kuningas
otti ristin rintahansa,
matkasi pyhälle
maalle,
pyhän virran pyörtehille;
orhit kuopi, maa tömisi,
töyhdöt
heilui, kuu sädehti.
SININEN RISTI.
Katrinainen kaunis neiti
kesät karjassa käveli,
näki outoja näkyjä;

katsoi taivahan sinehen,
kuuli kuinka puut puheli.
Niin päivänä moniahana
pilvet piirtyi torniloiksi,
nousi templit
terheniset,
kirkot kultaiset kajasti
ruskossa kesäisen illan,

häilyvissä hattaroissa.
Kertoi muillekin näkynsä.
Kuuntelivat kummastellen,
käskivät
käymähän ripillä,
tekemähän ristinmerkin;
pitivät impyen unena.
Näyn kätki neiti nuori.--
Niin päivänä moniahana
haastoi kuuset
kukkulalla:
"Ei sakene savu pyhäinen
Karjalan sydänsaloilla,
ei
kilise kirkonkellot,
vesi ei vihitty pirsku;
vainovalkeat näkyvi,

purskuvi veri punainen,
sotakirves soittelevi
virroilla vihisevillä,

mailla kastamattomilla."
Sanat kätki neiti nuori.--
Rukoili, kävi ripillä,
kumarteli aamut, illat

juuressa jumalankuvan;
ei sammu povessa poltto.
Niin päivänä moniahana
tunsi mielensä vetävän,
läksi maita
vieremähän;
kulki, kulki korpitietä,
puut piteni, koti eteni,
pyhät
kasvoi pylvähistöt,
kaartui kappelit hämärät,
kuului kaunis
kuorolaulu,
kellot kultaiset kilisi

Katrinaisen kulkiessa,
hyvän
marjan matkatessa.
Kulki kohti kuulumia,
nouti silmänsä näkyjä,
meni minne mieli
käski;
tuli rannalle merosen,
veden suuren suistamolle.
Kohosi merestä saari,
saaresta sataiset kirkot,
katot kulta

kuumottivat;
rannalla venonen valmis,
tuuli myötäinen merellä.
Nuo munkit monasterissa
näkivät neitosen tulevan,
viittoivat
nenästä niemen:
"Ken olet naisten tyttäristä,
saavut saarelle
pyhälle?"
Toi tuuli mereltä tiedon:
"Olen Herran heilimöity,
saavun saarelle
jumalan."
Pyhät rannalta pakosi,
kiinni portit paiskattihin,
kahlekoirat
päästettihin;
mykistyi meressä saari
kaupungiksi kuollehien.
Neitonen mereltä nousi,
kaikki kaikui saaren kellot;
kolkutti portille
pyhälle,
rautavitjat ratkesivat;
tuli luostarin pihalle,
koirat kättä
nuolemahan;
astui Herran huonehesen,
kuvat kultaiset kumarsi.
Hämmästyi pyhäiset miehet:
"Mittyinen tämä on neito,
koirat ei
hänehen koske,
kaikki kaikuu saaren kellot!"
Tutki Pää-pyhä tytöltä:
"Mistä tiesit tänne tulla?"
"Tuosta tunsin tänne tulla:
päivä pilkat puihin veisti,
kuuhut rastia
rakensi."
Pää-pyhä enemmän tutki:
"Lienetkö lihoa syönyt?"
"Muistin Kiesuksen kipua,
kuuntelin puhetta puiden,
siitä virkosi
väkeni."
Kyllin Pää-pyhä kyseli:
"Liet kenen majoissa maannut?"
"Itkin kastamattomia,
katsoin taivahan sinehen,
silloin sieluni
lepäsi."
Kohotti Pää-pyhä kätensä:
"Mene Herran heilimöity,
kanna kaunis
päivän kukka,
siemen siunattu sirota!"

Käännytettihin takaisin,
annettihin turvaksensa
maallikko
monasterista;
läksit tietä tuntemahan
perille pimitetyille.
Salot sakeni, kosket kiihtyi,
virrat vuoltui, maat yleni,
jylhistyivät
jyrkät vaarat,
kolkostuivat korpilaaksot,
kontiot kovin möräsi;

tulivat niemyen nenähän,
missä läikkyi tyynet järvet.
Turva turmaksi rupesi,
käsin kauloi kassapäätä,
pyyteli pyhäistä
neittä;
neitsyt huuti huikeasti:
"Herra, suuret on suruni,

suuremmat sinun tekosi,
älä muistele minua,
muista
kastamattomia!"
Kuuli Herra heljän huudon,
antoi merkin, muutti immen
siniseksi
ristinpuuksi
korpehen kohisevahan,
veden
Continue reading on your phone by scaning this QR Code

 / 13
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.