Elämän hawainnoita VI: Rakkauden suurin uhri; Sortunut; Olkkos=Kaisa | Page 2

ansaita leipänsä. Ollen
siiwo, nöyrä ja työteliäs, tuli hän aiwan pian jokapaikkaan halutuksi
palkolliseksi, ja sillä tawalla hankki hän itselleen nopeasti sen
yhteiskunnallisen aseman, mikä sillä asteella olewalla ihmisellä on
saatawissa.
Niin waurastui Kristo wuosi wuodelta mieheksi ja teki työtä wäsymättä
niinkuin kone. Mutta ihmisen ei ole yksinänsä hywä olla, niinpä ei
Kristommekaan ollut. Kuitenkaan ei hän tuota luonnon suurta

kutsumusta noudattanut, ennenkun alun neljännelläkymmenennellä
ikäwuodellansa. Silloin nai hän erään kauniin ja siweän
piikatytön--kuinkas muutoin: "ihmiset ihmisiä, piiat rengit toisiansa",
niinhän on maailman tapa.
Kohta naimisensa jälkeen rupesiwat he perustamaan turwemökkiä
erään talon takamaalle. Suurena apuna siihen oli heidän
palkkasäästönsä, sillä tarwitaanpa siihenkin aineellisia waroja, waikkei
talo tule sen loistawampi. Säästöllään saiwat he wielä yhtä ja toista
talonkalua, muiden muassa pari lehmääkin, joille myös turpeista
rakennettiin nawetta.
Mökkinsä ympärystän muokkasiwat he pelloksi ja ennen pitkää lainehti
tuo ennen hyödytön paikka raskastähkäisessä wiljassa. Siistejä ja
työteliäitä kun oliwat, laittoiwat he turwe=tupaansa oikein kamarinkin
tuwan perälle. Seinät rapattiin ja maalattiin, lattialle laitettiin matot ja
akkunoilla törötti kaswiruukut loistawine kasweineen; olisipa siinä
saattanut waikka kuwernööri yötä wiettää. Kamarin perä=akkuna oli
etelään päin, sen alle laitettiin siewä, pieni yrttitarha ja sen suojaksi
istutettiin tuomi= ja pihlaja=pensaita. Hywällä hoidolla kaswoiwat
istutetut pehkot pian isoiksi puiksi. Ja niiden warjokkaaseen siimekseen
sai turwepenkki sijansa.
Toisiansa rakastiwat he totisella rakkaudella. Waimon mielestä ei ollut
koko maailmassa hänen Kristonsa wertaa, waikkei hänellä ollut tarjota
sen loistawampaa suojaa. Kauneutensa ja siweytensä tähden olikin
hänellä ollut monenlaisia naimatarjouksia, mutta mikään muu ei ollut
hänelle kelwannut. Kristo taasen rakasti ja helli waimoansa kaikella
oikean awiomiehen rakkaudella, kaikissa he auttiwat toisiansa ja
kantoiwat toinen toisensa kuormaa.
Kristo oli paikkakunnan etewin kirwesmies. Ei sitä rakennusta
rakennettu eitä sitä salwosta salwettu, jossa ei hän olisi ollut
pälkkimässä, weistämässä ja paikoilleen asettamassa noita kaukaa
saloilta tuotuja, noreita ja paksuja honkaisia hirsiä. Sentähden
käännettiin hänen nimensä kylänkesken edestakaisin ja häntä sanottiin
waan: "Honka=Kristoksi".

Kun hän oli noin työteliäs, ja piti maankipeneensä hywässä woimassa
ja kaswukunnossa, ei heillä ollut mitään syytä moittia toimeentuloansa.
Aina kun Kristo tuli kotiin työstään kesähelteillä, oli hänellä
wirwoittawa siimes palawaansa jähdyttääksensä tuossa turwe=penkillä,
tuomi= ja pihlaja=pehkojen juurella. Siinä oli hänen lempipaikkansa ja
siihen hän nakkausi pitkälleen, lewäyttämään wäsyneitä raajojansa,
lukemaan jotain hyödyllistä kirjaa tahi katselemaan, kuinka hänen
ketterä waimonsa ruokkoi, kasteli ja hoiteli heidän pienen puutarhansa
kasweja.
Siihen toi waimonsa hänelle wirwoittawaa ja raitista juomaa,
kostukkeeksi hänen wäsystä ja helteestä pakahtuwalle kielellensä, ja
siinä pyyhki hän waluwan hien miehensä kowasta työstä palawoiwasta
otsasta.
"Minun elämäni on semmoinen autuus, semmoista lempeä ja suloa
täynnä, etten waihtaisi sitä koko maailman loistoon ja rikkauteen",
huudahti Kristo eräänä semmoisena hetkenä.
"Se on sinun syysi, Kristoni, että se niin on", sanoi waimo ja tarttui
miestänsä kaulaan.
Useita wuosia kului, eikä perillisestä ollut mitään tietoa. Wihdoin
kuitenkin näkyi heidän toiwonsa tulewan täytetyksi. Kaksinkertaisesti
rakasti Kristo nyt waimoansa ja helli, hoiteli ja waali häntä niinkuin
silmäteräänsä; usein puheliwat he keskenänsä tulewasta onnestansa.
Mutta "ihminen päättää, Jumala säätää". Waimon synnyttämisen hetki
lähestyi. Hän lahjoitti Kristollensa kauniin ja terween tytön, mutta itse
hän meni pois--meni sinne, josta ei yksikään ole wielä koskaan
palanut--meni maan mustiin multiin. Tuo kallis ja suuri=arwoinen lahja
wei häneltä itseltään hengen.
Tuo kowan=onnen kohtaus teki Kristoon sywän waikutuksen. Moneen
wuorokauteen ei hän ottanut suuhunsa kuiwaa ei märkää, eikä woinut
ryhtyä mihinkään työhön ja toimintaan. Hän itki waan niin paljon, että
luuli hänen wedeksi raukeewan, ja wäänteli käsiään epätoiwossaan.
Hänen hellä ja tunnokas sydämensä ei saanut mistään lohdutusta ja

peljättiinpä hänen menettäwän siihen henkensä tahi ainakin järkensä.
Hän koetti wiettää raskaita hetkiänsä kaswitarhansa turwe=penkilläkin,
mutta hänen surunsa kiihtyi waan siellä. Poissa oli nyt lempeä, hento
olento, joka niin monta hauskaa hetkeä oli hänelle tuottanut. Poissa
oliwat ne toimeliaat kädet, jotka oliwat niin nopeat ja osaawat kaikki
asiat säntillensä tekemään ja laittamaan. Surkastunut oli kaswitarha,
kun sitä hoitelewa henki oli paennut. Riutuneet oliwat kaikki
taloudelliset toimetkin, kun niitä hoitawa käsi oli kylmennyt, ja
riutunutpa oli kaikkien noiden tuntijakin tuossa--tuo wahwa mies,
jonka surulla ei ollut rajoja.
"Woi, woi! Hän oli liian puhdas, liian hywä minulle, taiwas ei suonut
hänen minun kansani olla", waikeroitsi hän waan, kun häntä koetettiin
lohduttaa.
Wihdoin tyyntyi hän kuitenkin sen werran, että woi kuunnella järkewiä
neuwoja.
"Eihän kuollut suremallakaan takaisin tule; turhaa on siis surra itsensä
kuoliaaksi. Sinulle on annettu toisia elämän welwollisuuksia, joiden
tähden sinun elämäsi on kowin tarpeellinen. Muista tosi, että waimosi
lahjoitti sinulle lähteissään lapsen; joka tarwitsee paljon sinun apuasi",
puheli eräs ystäwä Kristolle, ja se rupesi waikuttamaan.
"Niin, niin, totta puhut. Minulla on lapsi, jonka eduksi olen welkapää
kaiken elämäni uhraamaan", sanoi Kristo, ikäänkuin unesta hawahtuen.
Nyt toipui hän niin paljon, että woi ruweta lasta kasteelle toimittamaan.
Kaarinaksi tahtoi hän lapsensa ristittäwän, kaimaksi ja muistoksi
poismenneelle äidillensä.
Wireästi ryhtyi hän nyt uudestansa työhön, mutta entistä iloisuuttansa
ja hilpeyttänsä ei hän koskaan enään saanut. Mykkänä kuin hauta
wyörytteli, nosteli, pälkki ja weisteli hän päiwäkaudet hirsiä, sanomatta
luotuista sanaa, kun waan ei häneltä jotakin kysytty; silloinkin oli